Olen nähnyt saman unen nyt useina öinä.
Unessani juoksen huurteisessa metsämaisemassa ja talven häikäisevä, kylmä kirkkaus levittäytyy ympärilläni kuin avaruus. Askeleeni rullaavat kevyesti ja keuhkoni imevät pakkasmetsää .
Olen ypöyksin, onnellinen ja tunnen käsittämätöntä vapautta.
Uni on rauhallinen ja lohduttava. Ihminen kaipaa sellaista, ettei tapahdu mitään. Että kaikki oleminen tiivistyy yhteen kokemukseen. Eikä päässä liiku mitään muita ajatuksia kuin juuri käsillä oleva hetki.
Flirttailen usein ajatuksella, että jätän kaiken. Että revin itseni irti tästä uuvuttavasta elämästä, irtisanoudun työstäni, myyn omaisuuteni ja muutan pieneen mökkiin jonnekin Jäämeren rannalle. Karu luonto, hiljaisuus, yksinkertainen elämä ja riippumattomuus kiehtovat minua. Tähtikirkkaat syvyydet ja vitivalkoiset ulapat. Ne joista Edu Kettunen laulaa:
Miten kätevä olisikaan ikioma madonreikä - takaovi, josta poistua. Kukapa ei tahtoisi kokeilla jotakin toista elämää ja tapaa olla.
Mutta jotekin sitä juuttuu. Jumittuu kuvittelemaan, että asioiden on oltava sellaisessa järjestyksessä, mihin ne ovat hakeutuneet. Että valvominen kuuluu aamuöihin, rytmihäiriöt ja vatsahaava työelämään. Että elämässä kuuluu haluta voittamista ja asuntolainan viimeisen maksuerän suorittamista. Että lahjojaan ei saa haaskata, aina pitää venyä ja joustaa, ymmärtää, kyetä ja kestää. Että ihmisarvo mitataan rahassa ja maineessa. Ja rohkeutta on tehdä, vaikka ei tiedä, tahtooko. Että on häpeällistä haluta mitään muuta tai sanoa, ettei jaksa.
Vaikka Juha Tapio ehkä tarkoitti seuraavat säkeet kuvailemaan irtisanotuksi tulemista, samaistun niihin täydellisesti myös näissä omissa aatoksissani.
"Eipä palttoota kaipaa, mies kuolematon. Välkkyvä terä vaikka niittää, olen koskematon. Jaksoin kaiken ja lisää, vaikka niin moni nääntyi,
"Lumisateen loputtua ei ole enää mitään, erämaita vain ja ajatuksen selkeyttä...
Madonreikä näillä syrjäisillä maanteillä, tuntuu jopa loogiselta."
Miten kätevä olisikaan ikioma madonreikä - takaovi, josta poistua. Kukapa ei tahtoisi kokeilla jotakin toista elämää ja tapaa olla.
Mutta jotekin sitä juuttuu. Jumittuu kuvittelemaan, että asioiden on oltava sellaisessa järjestyksessä, mihin ne ovat hakeutuneet. Että valvominen kuuluu aamuöihin, rytmihäiriöt ja vatsahaava työelämään. Että elämässä kuuluu haluta voittamista ja asuntolainan viimeisen maksuerän suorittamista. Että lahjojaan ei saa haaskata, aina pitää venyä ja joustaa, ymmärtää, kyetä ja kestää. Että ihmisarvo mitataan rahassa ja maineessa. Ja rohkeutta on tehdä, vaikka ei tiedä, tahtooko. Että on häpeällistä haluta mitään muuta tai sanoa, ettei jaksa.
Vaikka Juha Tapio ehkä tarkoitti seuraavat säkeet kuvailemaan irtisanotuksi tulemista, samaistun niihin täydellisesti myös näissä omissa aatoksissani.
olin varma mä hallitsen virtaa, kunnes kohti se kääntyi.
Olin kestänyt kaiken. Häpeää kestänyt en.
Jätin taakseni kaupungin valot ja voittamisen. Ajoin yön yli tänne, jääkylmässä järvessä uin. Suorilta jaloilta melkein vuoteelle kaaduin.
...
Jätin ikkunan auki, tuoksua mullan ja maan. Vielä hetken järvellä vilkkuu tähtiä valkeanaan. Kun on riisuttu kaikki, ihmeen hyvä minun on.
Eipä tarvitse mitään mies tarpeeton."
Veikkaan, että aika moni haluaisi kokeilla tarpeettomuutta. Sitä, ettei kukaan odottaisi tai vaatisi mitään, eikä olisi aikatauluja, kiirettä, velvollisuuksia. Vain jääkylmä järvivesi, metsäntuoksua, sakeaa valkoista ja horisontissa häämöttävä nimettömyys.
Vapaus, jossa saisi oikeasti valita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti