lauantai 28. maaliskuuta 2020

Koronapäiväkirja, 11. päivä






Hädässä ystävä tunnetaan, sanoo vanha sananlasku.

Paatuneena sananlaskujen inhoajanakin tähän on helppo yhtyä. Lisäisin, että hätätilanteessa mitataan myös ihmisen empatiakyky muita kohtaan. Kyky kavuta oman navan yli, kyky nähdä kanssaeläjissä samanlainen inhimillinen ihminen kuin itse on.
Rikoslaissa väkivalta- ja henkirikoksen tuomittavuutta lisää uhrin puolustuskyvyttömyys. Tämä vastaa yleistä oikeustajua.

Lapsikin ymmärtää, että pienemmän lyöminen on raukkamaista. Pienemmän puolustaminen sen sijaan on oikein, isommilla on varaa toimia puskureina maailmaa vastaan.

Nämä pelisäännöt hyödyttävät jokaista. Jokainen meistä on suurempi kuin joku toinen ja myös pienempi joitakuita muita. Ja tulee päivä, jolloin jokainen meistä on jonkun vahvemman armoilla.

Viimeistään sitten, kun olemme vanhoja ja hauraita. Kun iho päällämme rypistyy kuin paperi, kuultaa läpi. Ja luumme särkyvät horjahduksesta puuskatuulessa.



Itseään voi arvostaa halveksimatta muita. Voi olla hyvä ilman, että uskoo muut huonoiksi.
Omista saavutuksistaan voi pitää kiinni polkematta muiden oikeuksia.

Koska yksikään meistä ei olisi mitään ilman muita ihmisiä. Joku on pitänyt meistä huolta, joku on painanut syliinsä, kannustanut, neuvonut, auttanut, opettanut merkittävän osan siitä, mitä olemme koskaan oppineet.

Jostakin putkahdimme tähän maailmaan, saimme vastikkeetta elämän ja ne kaikki resurssit, joita tuhlaamme ylen määrin sen enempää miettimättä. Jostakin saimme geenipaletin, jossa sattumanvaraisuus määrittelee sen, kuka meistä on terve, kuka oppii kielet, numerot ja keillä äly taipuu mihinkin.

Yksikään meistä ei osaa soittaa, laulaa, piirtää, rakentaa yrityksiä ja menestystä, johtaa ihmisiä ja yhteiskuntia siksi, että on itse sen kaiken yksin ansainnut.

Koska ihonväriä ei voi ansaita, eikä älykkyyttä, ei terveyttä eikä olosuhteita joihin syntyy. On monia muita, jotka ovat tehneet valtavasti työtä jo paljon ennen syntymäämme, jotta meillä on mitään tästä, mitä nyt on.

Kyllä, moni meistäkin on tehnyt valtavasti työtä ja luopunut paljosta, jotta on saavuttanut tämän kaiken nykyhetkessä. Pelkkä oma panos ei kuitenkaan koskaan riittänyt.
On puhdas totuus, että paljon on kiinni muista ihmisistä ja puhtaasta sattumasta.





Tänään on historiallinen päivä. Jälleen kerran. Viime viikot ovat täynnä historiallisia merkkipaaluja.

Suomen rajat suljettiin puolitoista viikkoa sitten. Tänään lauantaina 28. maaliskuuta myös asuinmaakuntani Uusimaa on eristetty muusta Suomesta. Poliisi ja sotilaat valvovat rajanylitystä. Toiselle puolelle pääsee vain erityisen painavasta syystä.
Kaikki tuntuu absurdilta ja niin se onkin.

Kahvilat ja ravintolat on määrätty kiinni. Kaupoissa kuulutetaan, että ihmisten on pidettävä riittävä turvaväli muihin ihmisiin. Suomen hallituksen vahva suositus on, että ihmiset pysyisivät kotona ja välttäisivät toistensa tapaamista.

Kukaan ei enää halaa, kättele tai kosketa toisiaan. Käsidesi on loppu.

Ihmiset käyttäytyvät kummallisesti.

jotkut saarnaavat maailmanloppua.

Osa tekee laskelmia siitä, miten maailman talous romahtaa ja toiset taas siitä, miten kohta se on taas pystyssä. Jotkut syyttelevät viranomaisia ja päättäjiä tilanteesta, oikeastaan kaikesta. Osa on ryhtynyt pitämään muita ihmisiä vihollisinaan: mökkinaapureita, pääkaupunkiseudulla asuvia, ulkomaalaisia, kiinalaisia.

Osa ihmisistä lievittää ahdistustaan vitsailemalla, jotkut taas tuomitsemalla kaikenlaisen vitsailun armottomasti. Somessa riidellään ja vittuillaan enemmän kuin aikoihin.

Vaikka emme ole sodassa toisiamme vaan koronavirusta vastaan.





Ja sitten ovat ne, joiden laskukoneet käynnistyivät jo silloin, kun korona jylläsi vasta Whuhanissa tai Pohjois-Italiassa. Ne, jotka laskivat yhteen yksi plus yksi, ja tiesivät tilaisuutensa koittaneen.

Oli selvää, että koronaviruksen rantautuminen Suomeen toisi mukanaan poikkeustoimet. Emme osanneet ehkä ennakoida koronavirusta, mutta moni pystyi ennakoimaan sen vaikutukset politiikkaan, päätöksentekoon, ihmisiin ja talouteen. Logiikkaan, jolla nämä toimivat.

Sodassakin on aina keinottelijoita, jotka käyttävät poikkeustilaa ja yleistä hätää hyväksi rikastuakseen. Miksi siis ei sodassa koronavirusta vastaan.

Poikkeusolot ovat tehneet heikommassa asemassa olevien lyömisestä helpompaa. Niiden lyömisestä, jotka ovat auttaneet itseä menestymään ja pärjäämään.

Nyt mitataan inhimillisyyttä. Sitä, että vahvempana ihminen jättää käyttämättä tilaisuuden hyväksi, vaikka voisi iskeä. 

Moni odottaa tällä hetkellä turpaansa avuttomana puolustautumaan millään tavalla.
Odottaa lomautuksia, irtisanomista, konkurssia. Odottaa merkintää maksuhäiriörekisteriin, elämänsä tuhoutumista.

En usko sillä tavalla ihmisen hyvyyteen, että näkisin monenkaan tilanteessa jotenkin toivoa. Miksi olla hyvä kun on vahva. Miksi olla inhimillinen, kun vaurastuu ilmankin inhimillisyyttä. Miksi noudattaa sääntöjä, kun niissä on aukkoja, joista pujahtaa läpi kenenkään tajuamatta tai voimatta sille mitään.

Miksi jättää hyvän tilaisuuden käyttämättä, kun siitä voi hyötyä


Mutta arvaapas mitä mietin.

Mietin, miten hienosti yhteiskuntamme on kaikesta huolimatta rakennettu. Ja miten tasa-arvoinen koronavirus loppujen lopuksi on.

Jep, on riskiryhmäläisiä, joihin itsekin kuulun, ja meille virus on ilmeisesti vaarallisempi kuin muille. Mutta kukaan muukaan ei voi oikeasti tietää omalla kohdallaan, että miten juuri oma keho kestää Covid-19-tautia.

Ja jos käy huonosti, ja tulee tarve sairaalahoidolle, ehkä jopa tehohoidolle – ne ovat kaikille samoja.

Niin kuin koronaviruskaan, myöskään sairaalahoito ei toimi ihmisen saavutusten, arvoaseman tai pankkitilin perusteella.

Korona iskee, jos on iskeäkseen. Ja joka tapauksessa saamme jokainen niin hyvää hoitoa, kuin Suomessa voi vain saada, jotta selviämme hengissä.

Eikä kumpikaan näistä ole omissa käsissämme. Me kaikki tarvitsemme muita ihmisiä, yhteiskuntaamme ja todella paljon hyvää tuuria.

Ihan jokainen meistä.




keskiviikko 18. maaliskuuta 2020

Koronapäiväkirja, 1. päivä






84-vuotias mummini soitti tänään ja valitti siitä, että hallitus on määrännyt vanhukset karanteeniin. Sanoin, että eikös olekin hyvä, että vihdoinkin vanhuksista välitetään. Että yritämme kaikki nyt rajoittaa tapaamisiamme, jotta Suomen ikäihmiset säästyisivät joukkokuolemalta.
Mummini ilahtui ja kertoi lähtevänsä hamstraamaan viiniä karanteenia varten. Hän kehui pääministeri Sanna Marinia topakaksi tytöksi mutta lisäsi, että nuorilla naisilla on tapana liioitella kaikessa.
”Puhu vain itsestäsi”, sanoin ja mummi hihitti kohteliaisuudelle.

Nyt minulla on tylsää kuten todennäköisesti suurimmalla osalla suomalaisista.
Eilen näin kuinka lenkkeilijät olivat peittäneet kasvonsa huiveilla ja hengityssuojaimilla. Mietin Suomen rikoslain lukua 17, joka koskee rikoksia yleistä järjestystä vastaan.

13 a §
Laiton naamioituminen
Joka yleisellä paikalla järjestettävän yleisen kokouksen tai yleisötilaisuuden yhteydessä taikka muussa yleisön kokoontumisessa yleisellä paikalla esiintyy tunnistamattomaksi naamioituneena ilmeisenä tarkoituksenaan ryhtyä käyttämään henkilöön kohdistuvaa väkivaltaa tai vahingoittamaan omaisuutta, on tuomittava laittomasta naamioitumisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kolmeksi kuukaudeksi.

Huomasin muistaneeni väärin, että naamioituminen olisi aina huono homma. Sinänsä älytön muistivirhe, jos ajattelee esimerkiksi joulunajan joulupukkipaljoutta kaduilla ja ihan vain nykyisellään rehottavaa miesten partamuotia. Naamioituneena kuljeskelu on siis sallittua, jos se ei tapahdu yleisön kokoontumisessa tarkoituksena ruveta riehumaan. Mikä lasketaan kokoontumiseksi, sitä en jaksanut lain esitöistä tarkistaa.
Julistettuaan Suomeen poikkeustilan maanantaina hallitus ilmoitti, että yli kymmenen henkilön kokoontumiset yleisillä paikoilla on kielletty 13. huhtikuuta saakka.
Koska minulla oli eilenkin tylsää, mietin, miten helppoa naamiomiesten olisi nyt ryöstää vaikkapa koruliike tai apteekki ja kadota muka koronalta suojautuneena muiden naamansa peittäneiden massaan. Eikä tämä ole nyt mikään vinkki, kunhan vain mietin kaikenlaista koronatylsyyksissäni.

Nyt olen yksin pienessä helsinkiläisessä kodissani. Ikkuna on auki, sisään kantautuu sateenropinaa ja vaimeaa liikenteen kohinaa.
Suomen hallitus julisti maanantaina maahan poikkeustilan. Eduskunnan on tarkoitus hyväksyä valmiuslain käyttöönotto tänään keskiviikkona ja huomenna sen soveltamisasetukset. Tämä kaikki tapahtuu Suomessa ensimmäistä kertaa rauhan aikana ja minä olen todistamassa tätä historiallista tapahtumaa.
Oikeastaan olen enemmän kuin todistamassa, olen kirjaamassa sitä kollektiiviseen muistiin. Sillä sinne se väistämättä jää bittien muodossa. Blogikirjoituksina ja muina some-päivityksinä sekä lehtijuttuina.
Istun sohvalla ja vieressäni on tölkki, jossa on jäljellä vielä liraus virolaista Saaremaa Tume –olutta (6%). Raahasin laatikollisen sitä Tallinnasta ennen joulua, kun mutsini pakotti minut sinne joulumarkkinoille. Ostin reissulta kahdet villalapaset itselleni, yhdet kauneimmat äidilleni ja kaksi laatikkoa olutta. Tänä talvena villalapasia ei ole tarvittu. Olutkin on nyt loppu, tölkki vieressäni on tähän historialliseen hetkeen sopien viimeinen.
Viro sulki rajansa ulkomaalaisilta tiistaina, joten uutta Saaremaa-laatikkoa on turha  hötkyillä hakemaan.

Ensi yönä Suomi sulkee rajat.
”Älä hitossa”, sanoi mummini ja nauroi. Hän soitti tänään uudestaan, uusi älytelkkari oli kertakaikkisesti lakannut toimimasta. Mummini mielestä vanhusten sulkeminen sisätiloihin olisi ollut riittävä toimi tässä koronatilanteessa. Ehdotin, että hän lähtee ehdolle vaaleihin ja päättää seuraavassa tartuntatautitilanteessa itse rajoitustoimista, mutta mummi oli kiinnostuneempi tv-ohjelmista.
Suoritin luonteeni vastaisen pitkän rauhallisen opastuksen siitä, miten televisiosta irrotetaan kaikki johdot ja sen vieressä olevasta ”murikasta” antennijohto, joka kiinnitetään televisioon.
”Nyt unohdetaan älyominaisuudet ja palataan niihin kuukauden kuluttua karanteenin päätyttyä”, sanoin.
Mummini nauroi ja sanoi, että totta tosiaan järki on lähtenyt television lisäksi kaikilta muiltakin. Mitä ilmeisimmin hän oli unohtanut, että Suomi on osoittanut pitävänsä vanhuksistaan huolta. Että se siitä vanhusväen kiitollisuudesta.






Kaikki on hyvin absurdia. Olemme keskellä historiallista tapahtumavyöryä, kaikki yhdessä ja erikseen. Koko maailma on samassa tilanteessa, kaikkialla ihmisiä kuolee kuin kärpäsiä ja silti meistä jokainen on yksin omassa poterossaan.
Henkinen poteroituminen johtunee siitä, että vaikka huoli on yhteinen, se iskee jokaiseen myös hyvin henkilökohtaisesti. Kukaan ei ole turvassa. Sairastaminen ja mahdollinen kuoleminen tapahtuu yksin. Talouden kaatuminen osuu pahimmillaan omaan henkilökohtaiseen turvallisuudentunteeseen. Ja vaikka itsensä saisi turvaan koronapandemian vaikutuksilta, joku tunnesitein meihin kiinnittyvä läheinen tulee ottamaan joka tapauksessa osumaa. Osa on jo ottanut.

Ammattini on oikeustoimittaja. Viime viikot olen keskittynyt työssäni kuitenkin rikosten ja oikeuksiin liittyvien asioiden sijaan yhä tiiviimmin raportoimaan uudesta koronaviruksesta ja sen tekemisistä.
Kun normaalisti lasken nyrkinheilauksia, puukoniskuja ja huumemääriä, kuluvan viikon olen laskenut koronavirukseen sairastuneiden ja kuoleiden määrää.
Suosikkilakini rikoslaki ei päde tuohon pikku murhamieleen. Se loikkii tötteröitään heilutellen maasta toiseen, ihmisestä toiseen. Tunkeutuu soluihimme, tekee niistä monistuskoneitaan.
Ja jos oikein tarkkaan zoomaa, pienten öttiäisten voi nähdä naureskelevan itserakennetun ylivertaisuuden sädehtivälle kehälle ihmislajin ympärillä.
Ilmastonmuutos ei vääjämättömistä tuhovaikutuksistaan huolimatta saanut ihmistä tekemään riittävän voimakasta korjausliikettä toimissaan. Suomessa vihreiden huuto ei seisauttanut lentokoneita, eikä perussuomalaisten vaatimukset pysäyttäneet ihmisten vapaata liikkumista.
Piti syntyä sattumanvarainen nopea ja voimakas uhka, jotta ihmislaji suostui reagoimaan taloudellisen hyvinvointinsa kustannuksella lähestyvään tuhoaaltoon. Koronavirus teki sen, mihin ihminen ei kyennyt.
Nyt Suomessakin lentokoneet jäävät kentille ja rajat sulkeutuvat. 

Olen poterossa. Olen nelikymppinen perussairas nainen. En tunne itseäni pätkän vertaa sairaaksi, joten perussairas-termin vilahtaminen jatkuvasti hallituksen tiedotustilaisuuksissa ja koronaa käsittelevissä lehtijutuissa tuntuu oudolta.
Olen kaksinkertaisessa riskiryhmässä. Sairastan jatkuvaa lääkehoitoa vaativaa astmaa ja harvinaista verisairautta nimeltä von Willebrandin tauti. Vereni ei hyydy normaalisti, koska esivanhempani naivat ristiin sydämensä kyllyydestä. He olivat kuten me kaikki nyt, me ilmastonmuutoksesta piittaamattomat hyypiöt, jotka uskomme asioiden vääjäämättömyyteen vasta, kun luonto lyö sapelit tanaan ja uhkaa välittömästi ikiomaa henkeämme.
On luonnonlaki, että sukulaisten ristiinnaimisesta kärsii koko jälkipolvi. On luonnonlaki, että aikalaistemme ilmastopiittaamattomuudesta kärsivät kaikki jälkeläisemme. 
On myös luonnonlaki, että luonto systeeminä on vahvempi kuin yksikään eliölajeista ihminen mukaan lukien.
Omalla kohdallani sukulaisten keskinäiset seksiseikkailut aiheuttivat onneksi vain von Willebrandin taudin lievän muodon, vaikka siitäkin on riesaa aivan riittämiin. Jatkuvien nenäverenvuotojen takia esimerkiksi puoli vuotta vanhojen ja yli 300 euroa maksaneiden vastamelukuulokkeitteni pehmusteissa on tahra, eikä minun lähimmäisystävällisistä syistä ole järkevää käyttää kuin mustia paitoja.

Luonnon näkökulmasta minä yksilönä olen heikko. Niin olen asiaa miettinyt viime päivinä ja se on raskas havainto. Jos koronavirus iskee minuun, kuten se todennäköisesti tekee ennen pitkää, riskini saada taudin vakavampia keuhkoja vaurioittavia muotoja on korkeampi kuin perusterveellä väestöllä. Pikkuruiset koronavirukset laukkaavat ympärilläni laumoina kuin sudet ja hamuavat otetta hengitysteistäni.
Luonnon näkökulmasta ihminen lajina on heikko. Ja yhtä sattumanvaraisesti kuin ihminen tälle pallolle ilmestyi hillumaan, hurjastelemaan ja keekoilemaan, yhtä sattumanvaraisesti se voidaan pyyhkiä myös pois raivaten tilaa elinkelpoisemmille lajeille.
Näin linkolamaisesti minä täällä poterossani ajattelen. 

Nyt ryhdyn maalaamaan erään tuttavani kaksivuotiaalle tyttöselle luontoaiheista seinämaalausta, jonka piti olla Gallen Kallela –tyylinen mutta joka muistuttaa värivalinnoista johtuen ennemminkin yltiöpäistä vaahtokarkkikuorrutusta.
Saatan esitellä maalaustani huomenna, jos vielä lisää tylsistyn. Ennuste tähän on hyvä.




perjantai 6. huhtikuuta 2018

Pari sanaa ylemmyydentunnosta





Uhri on syyllinen.

Lyttyyn lyödylle on turvallista naureskella. Se on kuin vanhaa kunnon antiikinajan viihdettä, jossa oma ylemmyydentunto toimii mukavan pehmeänä sohvana aitiopaikalla toisen kärsimykseen.

Miten toi ei nyt tajua, minä tajuaisin. Hahhaa, näyttääpä tuo räpiköinti vitsikkäältä. Noin vähän verta, kyllä tuo nyt pitäisi kestää. Ja uudestaan - herrajumala, lopeta se ulina, äläkä taistele vastaan.

Oma vika.

Jos olisit tajunnut pukeutua peittävämmin. Olla menemättä treffeille tuntemattoman kanssa. Olla luottamatta naapuriisi, työkaveriisi tai yhtään keneenkään. Pysyä sisällä liukkailla. Tajuta, ettei kenellekään kannata antaa yhtään mitään, ei edes hymyä. Jos olisit ymmärtänyt korjata töröttävät hampaasi, nehän ärsyttävät ihmisiä. Pitää ässävikaisen suusi kiinni. Olla puolustamatta heikompia. Käyttää normaalimpia vaatteita. Saada oikeanvärisiä lapsia. Älytä olla väittämättä vastaan. Solmia parisuhteen paremman ihmisen kanssa. Niellä kyyneleesi, vaikka sattuu. Ja olla valittamatta, olla pyytämättä apua, olla uhriutumatta ja olla vittu ainakin hiljaa.

Katsos maailmassa on tiettyjä lainalaisuuksia.

Tärkein niistä on osata valita voittajan puoli. Sinne ei satele nyrkiniskuja, ei roisku räkäisiä huutoja. Siellä on kiva katsomopaikka popcornitarjoilulla, sieltä voi selostaa, miten typerältä kaikki ulkopuolelta käsin arvioituna näyttää.

Neuvoa, että uhrin pitää olla vaan välittämättä, koska eihän katsomossakaan välitetä. Sanoa, että älä viitsi vatvoa asiaa, koska se pahentaa kaikkea. Esittää arvioita, ettei tilanne näytä yhtään niin pahalta oman työpöydän ääressä kuin leijonanlauman alla. Ehdottaa, että mitäs jos uhri vain päättäisi, ettei leijonia ole olemassa. Eihän se nyt todista mitään, jos muutama naama irtoaa.

Kärsi, kärsi - sitä kirkkaamman kruunun saat. Kärsimys jalostaa.

Oikeaoppinen uhri ei häiritse itkullaan ohikulkijoita. Hän kovettaa itsensä, sillä todellinen urheus on alistumista ja panssarikuoren kasvattamista. Se on sitä, että kestää loputtomiin. Sellaista voi jo kunnioittaa, joka ottaa iskut vastaan, ei sekaannu toisten asioihin ja ääntäkään päästämättä heittää henkensä. Todellinen urheus on itseensä menemistä, peiliin katsomista ja paremmaksi ihmiseksi kasvamista.

Jotkut tosin syntyvät suoraan paremmiksi ihmisiksi. Parempi ihminen tietää, ettei tuulimyllyjä vastaan kannata taistella. Hän tietää, että äänekkäimmin huutava on aina oikeassa ja oluensa kannattaa kantaa sen pöytään, joka lyö kovimmin. Uhrit voi potkaista maton alle, onhan siihen apuja.

Muista: uhri on syyllinen aina.

maanantai 2. huhtikuuta 2018

Pari sanaa turpaan ottamisesta




Teinikapinallisena revin farkkutakkini täyteen reikiä ja kirjoitin permanenttitusseilla sen selkään: Anteeksi, että synnyin tälläiseksi, en tee sitä toista kertaa.

Muistan, kuinka takilleni hymähdeltiin ivallisesti. Otin opikseni. Tuon naureskelun ansiosta en enää koskaan kirjoittanut tällainen-sanaan ylimääräisiä Ä:n pilkkuja.

Pääni pidän yhä. Ei kiitos jälleensyntymisille, yksi kierros on tarpeeksi tätä karusellia.

Nyt olen vanha kehäraakki. Istun kahvikuppi kädessä miettien, kuinka monta vuotta naureskelua riittää tekemään virheettömäksi.

Yhtäkkiä nelikymppisenä olen taas samassa tilanteessa kuin lapsena. Helsingin Puotilan ala-asteen pihalla, jossa pojat pommittavat minua yön yli jäädytetyillä, kivillä täytetyillä lumipalloilla, kunnes kasvoistani valui verta. Kotimatkalla pääni upotettiin lätäkköön ja hengitin jäänpalasia. Kun isä näki turvonneen naamani, hän marssi luokkaani, nosti kiusaajat kraiveleista seinälle ja sanoi, että pahoinpitelyn on loputtava. Opettajani livahti tupakalle, hän suipisti paksusti punatut huulensa, puhalsi nikotiininlöyhkää luokkailmaan ja sanoi, ettei opettajilla ole oikein välineitä puuttua.






Muutto maalle opetti minulle ilmeisen asian maailmasta: Ihmiset ovat eriarvoisia. Ihmistä ei määritä se, miten paljon hän yrittää, mihin hän uskoo tai minkälaisia arvoja hän puolustaa. Ihmisarvon määrittelevät paljon yksinkertaisemmat asiat, usein ihmisestä itsestään riippumattomat - se minkälaiseen perheeseen hän on sattunut syntymään, saiko hän perintöä ja rakastiko puolisoksi osunut henkilö häntä loppuun saakka.

Jos lapsen ei koskaan tarvitse juosta paljain jaloin pakkasessa hakemaan naapurista apua, hän on onnistuja. Jos isä ei juo kaikkia rahoja ja voi syödä aamupalaksi sellaista ylellisyyttä kuin banaania, on onnistuja. Jos koskaan ei herää siihen, että sänky kaadetaan tai oma nenä murtuu perheväkivallan seurauksena, on onnistuja.

Yhdeksäsluokkalaisena marssin vartalo suurilla mustelmilla ja päänahka täynnä kaljuja läikkiä kouluterveydenhoitajan luokse. Muistan ikuisesti hänen ivallisen katseensa. "No näytäs nyt, mitä jälkiä isäpuolesi sinulle muka sai aikaan." Muka. Halusin juosta siitä huoneesta ulos, mutta sisarusteni takia nielin kyyneleet ja uhkasin rikosilmoituksella, jos hän ei hoitaisi virkatehtäviään. Se auttoi ja isäpuoleni lopetti väkivallan.





Vuodet ovat vierineet. Olen matkannut paljon, paljon kulkemiani kilometrejä kauemmaksi lapsuuteni ja nuoruuteni asetelmista.

Olen oppinut hyväksymään, ettei mikään määrä korjausliikkeitä elämässä takaa onnistumista. Ettei ole suuntaa, johon voisi kulkea, on vain matka. On pieniä pyrähdyksiä eteenpäin, joskus täysin sokkona. Hyvistä aikeista huolimatta ei aina saa aikaiseksi hyvää. Ja vaikka yrittäisi miten, on toisinaan mahdotonta tulla ymmärretyksi siten kuin tahtoisi.

En olisi osannut ikinä kuvitella tällaista elämää, jonka sain. Että on olemassa työ, joka tarjoa näyteikkunan mihin tahansa asiaan yhteiskunnassa. Että saan tavata kaikki ne ihmiset, jotka olen työssäni kohdannut. Että sanoillani on valtaa. Että tulee päivä, jolloin olen itse asemassa, jossa voin auttaa niitä, jotka eivät ole tulleet kuulluksi asiassaan. Että minun kirjoittamani juttu voi muuttaa maailmaa paremmaksi paikaksi olla.

En ikinä kuvitellut saavani yhtään palkintoa lehtijutuistani. Se ei tullut mieleenikään ennen kuin niin kävi. Yhtä lailla en koskaan kuvitellut, että joutuisin työni takia tilanteeseen, jossa niksahtaneen henkilön seksifantasia puukottaa suoleni ulos täytyy käsitellä kahdessa oikeusasteessa, ennen kuin kyseinen henkilö tajuaa, että vatsani puhkaisemista koskevat puheet ja videot ovat rikoksia.






Sitten Suomessa tapahtui se, mitä on pelätty pitkään. Kotikaupungissani, täsmälleen samalla reitillä, jota muutama ystäväni kulkee töihin ja takaisin joka päivä. Samalla reitillä vieläpä samaan aikaan. On vain sattumaa, että itse ajoin samaan aikaan kotiin, enkä tuoreita hedelmiä torilta ostamaan kuten oli tarkoitukseni.

Ja kun sain tiedon tapahtumista, saavuin paikalle ja näin ne kaikki järkyttyneet ihmiset, poliisit, ambulanssit, kauhusta tärisevät teinit ja veren asvaltilla - olin niin vihainen, että halusin vain huutaa. Millä oikeudella KUKAAN tekee tällaista. Mitä pahaa nämä ihmiset tekivät hänelle, mitä niin pahaa, että hän päätyi aiheuttamaan heille näin järkyttävän määrän kipua ja tuskaa. Millä oikeudella hän vei näiden ihmisten elämän ja terveyden. Millä helvetin oikeudella hän tuli minun kotikaupunkiini ja roiski tuttuakin tutummat torit ja kadut täyteen raakoja, vihansekaisia ja verisiä muistoja. Millä helvetin oikeudella hän traumatisoi ystäväni, tuttuni, kotikaupunkini asukkaat ja kansani.

Olisin halunnut itkeä, lyyhistyä kävelykadun penkille. Mutta minä olen toimittaja, vieläpä oikeustoimittaja. Väkivaltaisku kotikaupungissani kuului hoidettaviin töihini. Olen vuosikaudet kuunnellut oikeussaleissa järjenvastaisia selityksiä sille, miksi ihmiset murhaavat toisiaan. Olen kuullut, kuinka raakoja henkirikoksia tehnyt mies ei osaa vastata kysymykseen, voisiko hän vapauduttuaan olla enää murhaamatta ketään. Olen nähnyt alaikäisen teinipojan synkän ja sulkeutuneen katseen hänen kuunnellessaan salin perältä yksityiskohtia siitä, miten isäpuoli tappoi hänen äitinsä ja häpäisi tämän ruumiin teon jälkeen.

Koko pitkän elämäni olen nähnyt, ettei viha auta. Siksi nielin raivoni ja ryhdyin töihin. Kysyin jokaiselta vastaantulijalta, osaisiko hän kertoa jotakin tapahtumista. Heitin kaikki verkkoni veteen etsiessäni silminnäkijöitä. Raportoin poliisin tiedotustilaisuudesta suorana. Se on työtäni, normaalia uutistyötä, kun pyritään välittämään suurelle yleisölle mahdollisimman todenperäinen kuva tapahtumista. Totuus, joka on saatavilla siinä tilanteessa, juuri sillä hetkellä käytettävissä olevin keinoin. Onnistuin. Löysin todistajan, joka tulee toistamaan minulle kertomansa kohta myös oikeuden edessä.

Valitettavasti tästä löytämästäni silminnäkijästä kirjoittamani juttu aiheutti massaraivon, jollaista en ole kohdannut koskaan aiemmin elämässäni. Jollaista en ole osannut edes kuvitella, en varsinkaan Suomessa - tasa-arvon ja lehdistönvapauden mallimaassa.

Yhtäkkiä hänen ihmisarvoaan ei määrittänyt se, mihin hän uskoi, miten paljon hän yritti ja minkälaisia arvoja hän puolusti. Hänen toiminnallaan ei ollut mitään väliä, sillä hän oli syntynyt väärään maahan, väärän väriseksi ja kaiken kokemansa pahan jälkeen päätynyt Suomeen, jossa nyt joutui kohtaamaan sen saman silmittömän, raa'an väkivallan, jota oli joutunut pakenemaan omasta kotimaastaan. Hänet - auttaja - rinnastettiin tappajaan, jota hän yritti pysäyttää.

Ja koska minä itse en suostunut valtavaan vaatimustulvaan "tunnustaa" tätä tosikertomusta valheeksi, minustakin tuli vihollinen. Kansallismielisten, isänmaan puolustajien ja rasistien kohdennetun häirinnän ja vainon maalitaulu.






Turun puukkoiskun oikeudenkäynti alkaa viikon kuluttua. Tuomioistuin punnitsee teot ja tapahtumat todisteiden valossa päättäen jälkikäteen, mitä tapahtui, mitä laki sanoo tapahtumista, minkälainen on kohtuullinen rangaistus lainsäädännön puitteissa ja minkälaisen korvausarvon henkilövahinkoasian neuvottelukunta on määritellyt uhreille kuuluvaksi mistäkin vammasta.

Oikeutta oikeudenkäynneiltä on turha odottaa. Millä voisi ikinä hyvittää kesken jääneen elämän tai käyttökelvottomaksi silvotun raajan. Millä voisi koskaan korvata painajaiset, jotka seuraavat uhreja kenties vanhuuteen saakka. Mikä olisi muka oikeudenmukainen rangaistus kaikista niistä käsittämättömistä väkivallanteoista ja vääryyksistä, joihin ihmiset kykenevät ja syyllistyvät.

Oikeutta ei ole olemassa. On vain pyrkimyksiä tavoitella edes jotakin sen suuntaista. Yrityksiä puuttua, keskeyttää tapahtumien vyöryminen ja estää vieläkin järkyttävämpi lopputulos.

Tuomioistuin tekee minkä voi lakipykälien sitomana, poliisi, ensihoito ja pelastuslaitos tapahtuman olosuhteisiin ja omaa toimintaansa määritteleviin muihin lainalaisuuksiin sidottuina. Toimittajien tehtävä on raportoida tapahtumista, tutkijoiden koostaa niistä johtopäätöksiä joskus vuosia myöhemmin ja poliitikkojen muuttaa lakeja, jotta jokaisella näistä toimijoista olisi riittävä liikkumavara toteuttaa omaa tehtäväänsä yhteiskunnassa.






Samana päivänä, kun Turun puukkoiskun pääkäsittely alkaa, on syntymäpäiväni. Se on ironista kaikin puolin. Tuo kammottava tapahtuma muutti elämäni Turussa mahdottomaksi ja teki minusta maalin vihalle. Nettihuutelu, törkyviestit ja uhkaukset tunkivat arkielämääni tehden siitä sietämätöntä.

Perässä kulkemista, valokuvaamista, vieressä huohottamista ja mulkoilua, aggressiivista kimppuun käymistä, huutamista baareissa ja kotiovelle seuraamista. Fyysinen väkivalta oli hyvin lähellä kahdessa tilanteessa, joista molemmat keskeytyivät ainoastaan järjestysmiehen väliintulolla.

Muutin toiseen kaupunkiin, jotta saisin olla rauhassa jatkuvalta konkreettiselta ja iholle käyvältä ahdistelulta.

Omasta näkökulmastani olen rajoittanut itseeni kohdistuvaa vahinkoa ja uhkaa nyt kaikilla niillä tavoilla, joista laissa puhutaan. Silti olen taas se tokaluokkalainen pikkutyttö koulunpihalla naama veressä. Sepelillä täytettyjä lumipalloja on jäädytetty järjestelmällisesti läpi pitkän ja pimeän pakkastalven. Pommittajia on liikaa, jotta itsensä kuoliaaksi ryypännyt isäni voisi rynnätä haudastaan auttamaan esikoistaan.





Vihaa vastaan on vaikea taistella, tiedän sen kokemuksesta. Joka ikinen päivä käyn kuitenkin tuon raskaan väännön, sysään syrjään vihan, jota tunnen. Sietämättömän, kiduttavan raivon. Olen valinnut vaikeimman tien, olen asettunut muuriksi vihan eteen. Oman vihani ja muiden vihan.

Siksi olen suvakkihuora ja rasistipaska. Lihava "matupatja", jonka pitäisi kuolla. Ruma ihminen, kroonisessa psykoosissa. En ole pysynyt laskuissa, kuinka monta kertaa minut on uhattu tappaa, hakata tai raiskata. Kuinka monta kertaa on toivottu, että tekisin itsemurhan tai että joku maahanmuuttajataustainen "islamisoisi" minut eli pyörittäisi veistä kurkussani.

Lääkkeeksi on ehdotettu, että lakkaisin kaivamasta verta nenästäni. Että pysyisin hiljaa vainosta. Taipuisin kirjoittamaan jutut niin kuin vaaditaan. Lakkaisin näkemästä ihmisyyttä tekojen takana. Lopettaisin leikkimästä niin vitun hyvää ihmistä ja miettisin, miltä tuntuu itse kuolla terroristin tappamana.

En tiedä miltä tuntuu kuolla, se on totta. Mutta tiedän, miltä tuntuu ottaa jatkuvasti turpaan. Miltä tuntuu, kun lyödään, potkitaan, uhataan ja solvataan. Miltä tuntuu pelätä kotiin menemistä ja kuinka paljon joinakin päivinä vaatii rohkeutta astua kotiovesta ulos.






Tiedän, että maailmassa on niin valtava määrä vihaa, että pelkästään sitä ajattelemalla on mahdollista tukehtua kuoliaaksi sen alle.

Mutta tiedän myös, miten paljon maailmassa on ihmisiä, jotka ovat valmiita puuttumaan, kunhan heille näytetään, mitä yhteiskunnassamme tapahtuu ja mistä näissä tapahtumissa on kyse.

Tiedän, että uskomaton suuri joukko ihmisiä on minun laillani todennut, että viha on pelkkä umpikuja. Että on paljon vihaamista parempiakin keinoja vaikuttaa tapahtumiin, pysäyttää niiden vyöryminen ja estää vieläkin järkyttävämpi lopputulos.

Tälläkin hetkellä, kaikessa hiljaisuudessa, näistä ihmisistä on kulissien takana valtava apu minulle ja kaikille muille vainotuille. Kun vihan ei anna sumentaa ajattelua, aivoille jää tilaa keksiä ratkaisuja.

Meillä on välineitä puuttua, ne pitää vain löytää.




tiistai 17. lokakuuta 2017

Avoin kirje isoäidilleni, kodittomien yönä





Tänään vietetään asunnottomien yötä. Päivämäärällä on minulle suuri henkilökohtainen merkitys. Myös aiheella: hylätyksi tulemisella, yksinäisyydellä ja kodittomuudella.

Sinä, isoäitini, kuolit tasan 12 vuotta sitten asunnottomien yönä. Muistan sen aina, kuinka pieni sitkeä vartalosi harmaantui, kutistui ja jähmettyi laihojen raajojen ikikoukuiksi hoitolaitoksen sänkyyn kahdessa vuodessa. Kuinka viimeiseen saakka olit onnellinen siitä, että vihdoinkin sinulla oli joka päivä ruokaa riittämiin. Ehkä muistisairauden taannuttamana palasit ajassa taaksepäin, josta halki pitkän elämäsi valtavat arvet repineet traumat taas palasivat. Voin vain aavistella, sillä et osannut kertoa siitä, pukea sanoiksi noita järkyttäviä kokemuksiasi.

Koit yksinäisyyttä, jonkalaista on vaikea kuvitella. Yksinäisyyttä, joka ei jättänyt koskaan rauhaan myöhempinäkään vuosinasi, vaan sai ikuisesti pelkäämään hylkäämistä - epäilemään kaikkea ja kaikkia viimeiseen henkäykseesi saakka.

Sinä synnyit vuonna 1913 erääseen pieneen maalaispitäjään. Pienikokoinen mustasilmäinen tyttö, jonka mustat hiukset saivat ihmiset halveksimaan sinua. Niin kuin sinä olisit voinut valita geenisi tai sen, kenen lapseksi synnyit. Huonon naisen tyttäreksi, naisen, joka ei kyennyt huolehtimaan jokaisesta eri miesten kanssa maailmaan saattamista jälkeläisistään - sinustakaan.

Olit vain 6-vuotias, kun jouduit huutolaiseksi. Mietin usein sinua siellä ihmisjoukkojen edessä, pientä tummaa tyttöä risaisissa vaatteissa kauppatavarana. Et pystynyt vielä vanhalla iälläkään juuri puhumaan noista ajoista, niin avoimiksi haavat jäivät. Vuodet vieraiden ihmisten kodeissa, joissa osassa sinua kohdeltiin kuin orjaa ja toisissa pidettiin palvelijana. Mutta ruokaan liittyvistä traumoistasi ei ollut vaikea päätellä, että nälkää sinä jouduit näkemään.

Suoritit kuitenkin keskikoulun loppuun iltakoulussa, mikä oli suoranainen ihme noissa oloissa eläneelle tyttölapselle. Sinä et kärsinyt aikasi lasikatoista tai piitannut siitä, mikä on naiselle ja köyhälle soveliasta.

Jo hyvin nuorena päätit ottaa ohjat omiin käsiisi ja karata palvelusperheestäsi. Onkin monilla tavoin vain sattuman oikkua, että minä olen nyt tässä naputtelemassa tätä kirjettä sinulle. Olit karatessasi vasta 15-vuotias ja matkalla Höyrylaiva Kurun kyytiin. Sinä kuitenkin myöhästyit sen kohtalokkaan verran, että alus ehti irrota laiturista. Onneksi, sillä laiva upposi miltei heti tämän jälkeen ja vei pohjaan yli 130 ihmistä. Käsittääkseni et hankkinut uimataitoa koskaan, joten sinulle tuo matka olisi ollut kohtalokas, eikä minuakaan silloin olisi olemassa.

Karkumatkaa omaan elämääsi et kuitenkaan jättänyt väliin, vaan kulkusi vei Tampereen kautta Helsinkiin.

Olit urhea nainen, 155-senttinen sitkeä selviytyjä, eikä sinua pelottanut puhkaista loputtomaan yksin yrittämiseen liittyviäkään näkymättömiä kattoja kerta toisensa jälkeen.

Työskentelit rahtilaivoissa siivoten ja emännöiden vuosien ajan. Nainen merillä tuohon aikaan ei ollut aivan tavallinen juttu. Sodan alettua värväydyit muitta mutkitta lotaksi, ja vielä vuosikymmenien jälkeen nauroit kysymykselleni, että pelottiko luotien viuhuessa yli. "Ei", sinä vastasit, "meitä nauratti". Viisikymmenluvun alussa rikoit taas tabuja ja avioiduit itseäsi 15 vuotta nuoremman miehen kanssa, sait pojan ja erosit vastoin kaikkia ajalle sopivia tapoja.

Ponnistit elämääsi tyhjätaskuna, ilman minkäänlaista perheen tukea ja paiskit koko elämäsi töitä varmistaaksesi vanhuuden, jossa ei tarvitsisi nähdä nälkää. Moni helsinkiläinen vaikuttaja saattaa muistaa sinut kokousreissuiltaan Säätytalolta, jonka narikassa tienasit yllättävän hyvin hankkien lopulta yksin isohkon, velattoman asunnon Kruunuhaasta.

Mutta niin kuin usein käy, pärjääminen muuttui taisteluksi ja taistelu lopulta pakkomielteeksi, jossa hellittäminen olisi tarkoittanut maailmanloppua. Niinpä muistan hyvin lapsuudestani, kuinka matkustin mukanasi kupongin kanssa metrolla kaupungin toiselle laidalle, jossa sait voipaketin viisikymmentä penniä halvemmalla kuin lähistön kaupoista. Ja kuinka salaa kiikutin roskikseen homehtuneita leivänkannikoita ruokakomerostasi, ettet sairastuttaisi itseäsi saituudellasi. Ja lopulta matkustin säännöllisesti Turusta Helsinkiin kantaakseni muovikasseittain ruokaa sinulle, koska tiesin, että värjöttelit asunnossasi nälissäsi säästäen yhä roposiasi vieläkin pahemman päivän varalle. Sellaisen päivän, ettei kaapeista löytyisi edes jauhopussia, josta saisit madot pois noukkimalla keitettyä puuron.

Isoäitini, sinä et oppinut koskaan elämäsi aikana luottamaan, että sinulla olisi vielä huomennakin katto pääsi päällä ja lautasella sen verran ruokaa, että pysyisit elossa. Säästäminen ja huomiseen varautuminen loppui vasta, kun nopeasti edennyt vaikea muistisairaus pyyhki armollisesti aivoistasi pois tiedon kantakaupungissa tyhjillään odottavasta kodistasi, kaikista osakkeistasi ja säästötilisi saldosta.

Olit 92-vuotias, kun kuolit. Jostakin syystä sydäntäni repi kohtalon armoton iva, joka lukitsi sinun lähtösi asunnottomien yöhön, kodittomuuteen. Sillä sitä sinä olit koko pitkän elämäsi, jostakin syvältä korjaamattomasti juuriltasi revitty, vailla huolenpitoa, turvaa ja henkistä kotia. Ihminen, joka vasta muistin hiipuessa suostui uskomaan, että jollekulle jonakin oleminen ei edellyttänyt aina vastapalvelusta tai maksua.

Tänä iltana minä mietin sinua, isoäiti. Lasikatoista piittaamaton orpolasta, itsenäistä ja vahvaa naista vangittuna loppuun saakka sitkeään yksinäisyyteen.

Ehkä juoppo poikasi - kelvoton isäni, joka lopulta kaatoi elämäntyösi ja säästösi kurkustaan alas kolmessa vuodessa kuolemasi jälkeen - ajatteli sinua tämän runon kirjoittaessaan:


Joskus ikkunaani kolkuttaa
syksyn riisuma oksa,
kuin pakolaisen matkasauvasta,
hiljainen kopsa.
Tuulisena iltana itkien
yhä ikkunaani vasten.
Myös minun se laulu on,
laulu kaikkien orpolasten.


Rakkaudella,

Rebekka ree repata, repalisko repsis
- niin kuin sinulla oli tapana sanoa.



keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Tyttöjenpäivästä ja väkivallasta




Makaan sängyllä ja tuijotan tuulen kulkua ruskan maalamien puiden lehvästöissä. Naamaani särkee, suussani on muovailuvahan näköistä massaa - kirurgista pastaa, sanoivat. Yläleukani sai osakseen tänään suomalaista hammaskirurgista osaamista, reilut puolitoista tuntia erilaisia temppuja ja instrumentteja, joista en onneksi nähnyt vilaustakaan leikkausliinan alla. Tehtäväni oli vain pysytellä paikoillaan ja antaa äänimerkkejä aina, kun puudutus alkoi vaihtua polttavaksi kivuksi.

Leikkausliinan allakin puristin silmiäni tiukasti kiinni, en tahtonut nähdä suuni ympärille jätetyn aukon raoista vilaustakaan kaikista niistä työkaluista, joita he käyttivät. Onneksi seuranani oli aina niin mukava ajatuksenlentoni, joka sai minut miettimään alkeellisissa oloissa hohtimilla irti kiskottavia hampaita ja tyttöjen raakoja sekä hengenvaarallisia sukuelinten silpomisia.

Mietin likaisilla maalattialla auki kiskottavia reisiä, mietin verevään ja tuntoherkkään limakalvoon työntyvää partaterää, mietin desinfioimattomia sormia pitelemässä häpyhuulia, amputoimassa lapsen elämästä terveyttä, orastavaa seksuaalisuutta ja kivutonta kanssakäymistä miessukupuolen kanssa. Mietin lapsen kivunkiljahduksia, reisien samettisella iholla juoksevia verinoroja ja kyyneliä poskilla.

Tänään vietetään kansainvälistä tyttöjenpäivää. Minä vietin sitä sinisen leikkausliinan alla.

Minulla, valkoisella länsimaisella naisella oli vaikeuksia kestää toimenpidettä, joka tehtiin mahdollisimman kivuttomasti terveyteni hyväksi. Naamani oli tulessa toimenpiteen jälkeen ja suussani maistuu yhä veri. Minä sain kuitenkin valita, minulle annettiin vaihtoehtoja ja kerrottiin niiden seuraukset.

Minua hoidettiin.

Jos lapseni joutuisi samaan tilanteeseen kuin minä nyt, suosittelisin hänelle toimenpidettä sen ikävistä puolista huolimatta.

Tyttöjen ympärileikkaus ei ole hoidollinen toimenpide, vaan rituaalinen törkeä pahonpitely. Tyttö ei voi valita suostuuko hän siihen vai ei, hänellä ei ole vaihtoehtoja, eikä hän saa tietää seurauksista. Vaikka äidit näissä kulttuureissa ovat kokeneet silpomisen seuraukset ja isät katselleet niitä sivusta koko ikänsä, silti he saattelevat lapsensa samaan kärsimykseen. Jotkut heistä tekevät niin, vaikka ovat integroituneet jo länsimaiseen yhteiskuntaan ja heidän lapsensa ovat syntyneet esimerkiksi Suomeen suomalaisina.

Sinisen leikkausliinan alla sitä oli normaaliakin hankalampi tajuta, kun terät raapivat omaa luuta ja kipu oli läsnä konkreettisesti.





Pelottavinta kaikessa väkivallassa on sen normalisoituminen. Pelottavinta on, että tavalliset ihmiset liukuvat asteittain sisälle hyväksyntään ja lakkaavat lopulta näkemästä väkivaltaa väkivaltana. Suurin osa tätä tekstiä lukevista ei todennäköisesti kykene asettumaan sen äidin tai isän asemaan, joka luovuttaa lapsensa silpojan armoille.

Me paheksumme heitä, sillä satuttavat lasta julmasti ja tekevät yhdynnästä meidän näkökulmastamme perverssin, sairaan tapahtuman ja synnytyksistä hengenvaarallisia. He paheksuvat meitä, koska me jätämme äidit yksin vastasyntyneidensä kanssa ja työnnämme vanhuksemme laitoksiin irrottaen heidät perheyhteisöistämme. He paheksuvat meitä, koska me jätämme kaikki toisemme yksin, lukkiudumme omiin asuntoihimme ja arvostamme omaa henkilökohtaista rauhaamme roimasti enemmän kuin perheenjäsenistämme huolehtimista.

Istuin keväällä taksissa aamuyöstä, kun ajoimme Kupittaan mielisairaalan ohi. "Tuolla", kuljettaja osoitti, "tuolla niitä vanhuksia pahoinpideltiin". Kuljettaja oli somalitaustainen nuorehko mies. Hän oli hyvin tuohtunut tapahtumasta, sain hänen puheistaan sen käsityksen, että asia oli kuohuttanut ihmisiä hänen somaliyhteisössään. "Suomalaiset ovat hulluja", hän voihkaisi. "Te panette vanhuksenne laitoksiin, hylkäätte heidät sinne vieraiden käsiin. Ja sitten ne vieraat pahoinpitelevät heitä!" Mies kertoi, ettei hänen kulttuurissaan vanhusta voisi koskaan hylätä samalla tavalla, vaan perheen velvollisuus oli huolehtia vanhuksistaan, kunnioittaa ja arvostaa näitä, kuten vanhukset olivat aikoinaan tehneet heille itselleen.

Somalit ovat yksi tyttöjen sukuelinten silpomista harjoittava kansa. Tyttöjen pahoinpitely on yhtä syvällä heidän kulttuurissaan, kuin vanhusten pahoinpitely meidän kulttuurissamme heidän näkökulmastaan tarkasteltuna.

Eihän se ole yhtään sama asia, joku saattaa nyt miettiä. Ei niin. Fyysinen ja psyykkinen väkivalta ovat kuitenkin läheistä sukua toisilleen. Molemmat aiheuttavat kärsimystä, molemmat voivat tappaa. Molemmilla on myös vahva taipumus uida sisään kulttuureihin ja tapoihin, käsityksiimme oikeasta ja väärästä muuttaen meidät sokeiksi omalle toiminnallemme.

Tästä erinomainen esimerkki on sosiaalinen media, jonka kulttuurinen koodisto on vasta työntymässä ulos synnytyskanavastaan - meistä yhteisönä. Tällä hetkellä se on käytännössä kuin oma valtionsa, ilman sääntöjä tai lakeja. Suomen sisällä on tehty aluevaltaus, josta poliisikin toteaa, etteivät fyysisen maailmamme käsitykset oikeasta ja väärästä oikeastaan päde siellä. Syy ei ole poliisissa, vaan väkivallan vallankaappauksessa ajattelussamme, siinä, mitä pidämme normaalina.

Kadulla vain harva meistä sietäisi niitä yhteisömme yksittäisille jäsenille sekä myös kokonaisia kansanryhmille kärsimystä aiheuttavia arkipäiväisiä tapahtumia, joita some on pullollaan. Vain harva meistä toteaisi netin ulkopuolisessa elämässä, että noh, se on sellaista huutelua ja läppäuhkailua vaan. Ja että uhrin velvollisuus on jättää tällainen someriehuminen omaan arvoonsa, ellei hän sitten välttämättä halua olla niin perkeleen pikkusieluinen, että näyttää avoimesti naurettavan loukkaantumisensa kaikille.





Hei, huhuu - me olemme siis luomassa kulttuuria, jossa tuomittavien tekojen paljous normalisoi ne ja muuttaa ei-tuomittaviksi. Puhumme somesta jonakin rinnakkaisena todellisuutena, niin kuin sillä ei olisi vaikutusta tänne konkreettisten käytöstapojen, lakien ja kärsimysten maailmaan.

Olen joutunut toimittajanurallani usein erilaisten netin kautta tehtyjen asiattomuuksien, vihjailujen, suoranaisen mustamaalaamisten ja uhkailun kohteeksi. Niillä on ollut konkreettinen vaikutus paitsi työhöni myös siviilielämääni.

Tietoni ovat olleet jo pitkään suojattuja turvallisuuteni takia. Se vaikeuttaa jokapäiväistä elämääni. En voi asioida monissa verkkokaupoissa normaalisti, puhelinliittymien saaminen operaattoreilta on takkuillut, laskut eivät löydä perille ja esimerkiksi Veikkaukseen jouduin lähettämään oikein kuvakaappauksena todisteen siitä, että olen Suomessa asuva suomalainen. Pikku juttuja, mutta niihin törmää yllättävän usein kuten siihenkin, että omien tietojen salassapitämisestä on syytä huolehtia itse vielä erikseen, ettei kolmas osapuoli törppöile ja luovuta niitä eteenpäin.

En edes tiedä, kuinka monta kertaa työnantajani on saanut minusta irtisanomisvetoomuksia vuosien varrella. Kirjoitettuani afgaanittaustaisesta turvapaikanhakijasta Turun puukotusten silminnäkijänä, erottamisvaatimuksia tuli työnantajalleni kuulemani mukaan ainakin toistakymmentä. Minua seurattiin kaupungilla, minusta otettiin kuvia. Kun taksikuski kysyi eräältä toiselta toimittajaltamme kyydin aikana toimitukseen, että onko hän Rebekka Härkönen ja kertoi, että hänellä olisi minun kanssani asioita selvitettävänä - en tilannut sen jälkeen enää koskaan taksia kotiosoitteeseeni. Kuullessaan määränpääkseni Turun Sanomien toimituksen, eräs toinen taksinkuljettaja halusi tietää, missä asun.

Kupittaa-keissin yhteydessä erään luentotilaisuuden järjestäjä soitti minulle ja halusi keskustella vakavasti turvallisuudestani tilaisuudessa. Hän oli saanut lukuisia täysin ala-arvoisiksi kuvailemiaan sähköposteja, jonkalaiseen ilmiöön hän ei pitkän uransa aikana ollut kertomansa mukaan törmännyt koskaan aiemmin. Tämä ei todellakaan ole ainoa esiintyminen, jossa esiintymiseni on pyritty saada estetyksi ulkopuolisten somevoimien painostuksesta.

Tässä vain muutama esimerkki nettiriehumisen aiheuttamista haitoista omassa elämässäni.

Some ja tämä konkreettinen maailmamme ovat limittäisiä todellisuuksia ja siksi niissä pitäisi päteä samat säännöt ja lait. Emme saa sulkea silmiämme siltä todellisuudelta, että tilanne on tällä hetkellä luisumassa yhä vakavampaan suuntaan ja yhä suurempaa kärsimystä aiheuttavasta häiriköinnistä eli psyykkisestä väkivallasta on tulossa uusi normaali.

Kasvatamme hirviötä povellamme, ruokimme sitä omalla sekä lähimmäistemme kärsimyksillä ja kieltäydymme näkemästä, että kyseessä on hirviö.

Ihmisluonteeseen kuuluu ja tulee ikuisesti kuulumaan tietynlainen naiivi ja hyvin subjektiivinen sinisilmäisyys oman toiminnan oikeuttamista kohtaan. Oikeutamme itsellemme helposti kaikenlaista, olemmehan taitavimpia huijaamaan juuri itseämme. Tästä syystä meidän pitäisikin tiedostaa tämä heikkous ihmisyytemme perusominaisuutena ja pyrkiä ulos itsestämme, pyrkiä objektiivisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen ihmisyydestämme huolimatta.

Vaikka on kansainvälinen tyttöjenpäivä, meillä kaikilla - niin lapsilla kuin aikuisillakin sukupuolesta riippumatta on oikeus olla turvassa kaikenlaiselta väkivallalta, myös somessa.





lauantai 8. heinäkuuta 2017

Kun ajatukset katosivat




"Nosta jalka kaasulta, perhonen ylittää tien."
- Eeva Kilpi

Pääni on ollut jo pitkään tyhjä ajatuksista. Tilalla on pursuillut ehtimisen pakkoa, suoriutumisen tuskaa, läjäpäin velvollisuuksia, huolta, hoitamattomia asioita, täyttämättömiä lupauksia ja tekemättömiä töitä. Eteenpäin runnomista. Selviytymistä. Toisten murheiden kuuntelemista, hätää, hätää - loputon hihassa roikkujien joukko apua pyytämässä.

Koko kevään olen ollut kuin vanha läpivedon runtelema puutalo. Jokainen huoneeni oli vallattu. Tuuli puski sisään nurkistani ja paukutti ikkunankarmeista ruudut säpäleiksi ulos syöksyessään. Aurinko tanssi lattialankkujen läpi työntyvän vaahterantaimen lehvästöllä, yö narisutti pitkillä luisilla sormillaan sysimustia nurkkiani ja metsäneläimet tekivät pesänsä verantani alle, piipun päälle sekä olohuoneen sohvannurkkaan.

Tämä kaikki jatkui ja jatkui, loppumaton sirkuskulkue etuovesta sisään ja takaovesta ulos, kattokruunuistani roikkuvat klovnit, pönttöuunin päällä rumpua lyövän apinan kirahteleva nauru ja sänkyni valloittaneiden kadunmiesten kovaääninen kuorsaus - kunnes eräänä aamuna tajusin, että minut oli työnnetty syrjään minusta. Siinä minä seisoin ihmeissäni talominäni ulkopuolella ja mietin, että mitähän järkeä tässä kaikessa oli.

Päätin ravistella itseni irti siitä metelistä, tyhjäksi kaikista niistä kulkijoista ja raahauduin Euroopan toiselle laidalle. Täällä minä nyt olen perustuksiltani kiskottuna ja mietin ikkunoideni korjauttamista. Mietin hakasten uusimista ikkunapuitteista, oven lukitsemista, uusia kattotiiliä haljenneiden tilalle.

Tarvitsen tilaa itselleni.

Ja hiljalleen minuun on alkanut ajelehtia ajatuksia. Hahtuvaisia ja vähän sakeampia. Kiireettömästi virtailevia noroja, jotka eivät etsi avoimia räppänöitä tai sisäänkäyntejä vaan kuljevat seinieni läpi löytääkseen tyhjiä ja hiljaisia huoneita asettua aloilleen.

Ajatukset syntyvät hiljaisuudessa. Ne tarvitsevat lojumista sängyssä pitkälle aamupäivään, yksinäistä kuljeskelua kaduilla. Istumista puiston penkille kesken paahteisen iltapäiväruuhkan katselemaan ihmisiä. Ehkä lasillisen viiniä toisinaan tai hyvän kirjan.

Nyt minua muuten harmittaa, etten pakannut mukaan Erlend Loen romaania Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa. Viihdyttävin kirja pitkiin aikoihin.

Mutta päähäni on silti tullut ajatuksia. Hyviä pieniä ajatuksia, mutta ikiomia. Minun näköisiäni.

Olen iloinen niistä.