Koronapäiväkirja, 11. päivä

Hädässä ystävä tunnetaan, sanoo vanha sananlasku.

Paatuneena sananlaskujen inhoajanakin tähän on helppo yhtyä. Lisäisin, että hätätilanteessa mitataan myös ihmisen empatiakyky muita kohtaan. Kyky kavuta oman navan yli, kyky nähdä kanssaeläjissä samanlainen inhimillinen ihminen kuin itse on.

Rikoslaissa väkivalta- ja henkirikoksen tuomittavuutta lisää uhrin puolustuskyvyttömyys. Tämä vastaa yleistä oikeustajua.

Lapsikin ymmärtää, että pienemmän lyöminen on raukkamaista. Pienemmän puolustaminen sen sijaan on oikein, isommilla on varaa toimia puskureina maailmaa vastaan.

Nämä pelisäännöt hyödyttävät jokaista. Jokainen meistä on suurempi kuin joku toinen ja myös pienempi joitakuita muita. Ja tulee päivä, jolloin jokainen meistä on jonkun vahvemman armoilla.

Viimeistään sitten, kun olemme vanhoja ja hauraita. Kun iho päällämme rypistyy kuin paperi, kuultaa läpi. Ja luumme särkyvät horjahduksesta puuskatuulessa.

Itseään voi arvostaa halveksimatta muita. Voi olla hyvä ilman, että uskoo muut huonoiksi.

Omista saavutuksistaan voi pitää kiinni polkematta muiden oikeuksia.

Koska yksikään meistä ei olisi mitään ilman muita ihmisiä. Joku on pitänyt meistä huolta, joku on painanut syliinsä, kannustanut, neuvonut, auttanut, opettanut merkittävän osan siitä, mitä olemme koskaan oppineet.

Jostakin putkahdimme tähän maailmaan, saimme vastikkeetta elämän ja ne kaikki resurssit, joita tuhlaamme ylen määrin sen enempää miettimättä. Jostakin saimme geenipaletin, jossa sattumanvaraisuus määrittelee sen, kuka meistä on terve, kuka oppii kielet, numerot ja keillä äly taipuu mihinkin.

Yksikään meistä ei osaa soittaa, laulaa, piirtää, rakentaa yrityksiä ja menestystä, johtaa ihmisiä ja yhteiskuntia siksi, että on itse sen kaiken yksin ansainnut.

Koska ihonväriä ei voi ansaita, eikä älykkyyttä, ei terveyttä eikä olosuhteita joihin syntyy. On monia muita, jotka ovat tehneet valtavasti työtä jo paljon ennen syntymäämme, jotta meillä on mitään tästä, mitä nyt on.

Kyllä, moni meistäkin on tehnyt valtavasti työtä ja luopunut paljosta, jotta on saavuttanut tämän kaiken nykyhetkessä. Pelkkä oma panos ei kuitenkaan koskaan riittänyt.

On puhdas totuus, että paljon on kiinni muista ihmisistä ja puhtaasta sattumasta.

Tänään on historiallinen päivä. Jälleen kerran. Viime viikot ovat täynnä historiallisia merkkipaaluja.

Suomen rajat suljettiin puolitoista viikkoa sitten. Tänään lauantaina 28. maaliskuuta myös asuinmaakuntani Uusimaa on eristetty muusta Suomesta. Poliisi ja sotilaat valvovat rajanylitystä. Toiselle puolelle pääsee vain erityisen painavasta syystä.

Kaikki tuntuu absurdilta ja niin se onkin.

Kahvilat ja ravintolat on määrätty kiinni. Kaupoissa kuulutetaan, että ihmisten on pidettävä riittävä turvaväli muihin ihmisiin. Suomen hallituksen vahva suositus on, että ihmiset pysyisivät kotona ja välttäisivät toistensa tapaamista.

Kukaan ei enää halaa, kättele tai kosketa toisiaan. Käsidesi on loppu.

Ihmiset käyttäytyvät kummallisesti.

jotkut saarnaavat maailmanloppua.

Osa tekee laskelmia siitä, miten maailman talous romahtaa ja toiset taas siitä, miten kohta se on taas pystyssä. Jotkut syyttelevät viranomaisia ja päättäjiä tilanteesta, oikeastaan kaikesta. Osa on ryhtynyt pitämään muita ihmisiä vihollisinaan: mökkinaapureita, pääkaupunkiseudulla asuvia, ulkomaalaisia, kiinalaisia.

Osa ihmisistä lievittää ahdistustaan vitsailemalla, jotkut taas tuomitsemalla kaikenlaisen vitsailun armottomasti. Somessa riidellään ja vittuillaan enemmän kuin aikoihin.

Vaikka emme ole sodassa toisiamme vaan koronavirusta vastaan.

Ja sitten ovat ne, joiden laskukoneet käynnistyivät jo silloin, kun korona jylläsi vasta Whuhanissa tai Pohjois-Italiassa. Ne, jotka laskivat yhteen yksi plus yksi, ja tiesivät tilaisuutensa koittaneen.

Oli selvää, että koronaviruksen rantautuminen Suomeen toisi mukanaan poikkeustoimet. Emme osanneet ehkä ennakoida koronavirusta, mutta moni pystyi ennakoimaan sen vaikutukset politiikkaan, päätöksentekoon, ihmisiin ja talouteen. Logiikkaan, jolla nämä toimivat.

Sodassakin on aina keinottelijoita, jotka käyttävät poikkeustilaa ja yleistä hätää hyväksi rikastuakseen. Miksi siis ei sodassa koronavirusta vastaan.

Poikkeusolot ovat tehneet heikommassa asemassa olevien lyömisestä helpompaa. Niiden lyömisestä, jotka ovat auttaneet itseä menestymään ja pärjäämään.

Nyt mitataan inhimillisyyttä. Sitä, että vahvempana ihminen jättää käyttämättä tilaisuuden hyväksi, vaikka voisi iskeä. 

Moni odottaa tällä hetkellä turpaansa avuttomana puolustautumaan millään tavalla.
Odottaa lomautuksia, irtisanomista, konkurssia. Odottaa merkintää maksuhäiriörekisteriin, elämänsä tuhoutumista.

En usko sillä tavalla ihmisen hyvyyteen, että näkisin monenkaan tilanteessa jotenkin toivoa. Miksi olla hyvä kun on vahva. Miksi olla inhimillinen, kun vaurastuu ilmankin inhimillisyyttä. Miksi noudattaa sääntöjä, kun niissä on aukkoja, joista pujahtaa läpi kenenkään tajuamatta tai voimatta sille mitään.

Miksi jättää hyvän tilaisuuden käyttämättä, kun siitä voi hyötyä

Mutta arvaapas mitä mietin.

Mietin, miten hienosti yhteiskuntamme on kaikesta huolimatta rakennettu. Ja miten tasa-arvoinen koronavirus loppujen lopuksi on.

Jep, on riskiryhmäläisiä, joihin itsekin kuulun, ja meille virus on ilmeisesti vaarallisempi kuin muille. Mutta kukaan muukaan ei voi oikeasti tietää omalla kohdallaan, että miten juuri oma keho kestää Covid-19-tautia.

Ja jos käy huonosti, ja tulee tarve sairaalahoidolle, ehkä jopa tehohoidolle – ne ovat kaikille samoja.

Niin kuin koronaviruskaan, myöskään sairaalahoito ei toimi ihmisen saavutusten, arvoaseman tai pankkitilin perusteella.

Korona iskee, jos on iskeäkseen. Ja joka tapauksessa saamme jokainen niin hyvää hoitoa, kuin Suomessa voi vain saada, jotta selviämme hengissä.

Eikä kumpikaan näistä ole omissa käsissämme. Me kaikki tarvitsemme muita ihmisiä, yhteiskuntaamme ja todella paljon hyvää tuuria.

Ihan jokainen meistä.

Koronapäiväkirja, 1. päivä

84-vuotias mummini soitti tänään ja valitti siitä, että hallitus on määrännyt vanhukset karanteeniin. Sanoin, että eikös olekin hyvä, että vihdoinkin vanhuksista välitetään. Että yritämme kaikki nyt rajoittaa tapaamisiamme, jotta Suomen ikäihmiset säästyisivät joukkokuolemalta.

Mummini ilahtui ja kertoi lähtevänsä hamstraamaan viiniä karanteenia varten. Hän kehui pääministeri Sanna Marinia topakaksi tytöksi mutta lisäsi, että nuorilla naisilla on tapana liioitella kaikessa.

”Puhu vain itsestäsi”, sanoin ja mummi hihitti kohteliaisuudelle.

Nyt minulla on tylsää kuten todennäköisesti suurimmalla osalla suomalaisista.

Eilen näin kuinka lenkkeilijät olivat peittäneet kasvonsa huiveilla ja hengityssuojaimilla. Mietin Suomen rikoslain lukua 17, joka koskee rikoksia yleistä järjestystä vastaan.

13 a §

Laiton naamioituminen

Joka yleisellä paikalla järjestettävän yleisen kokouksen tai yleisötilaisuuden yhteydessä taikka muussa yleisön kokoontumisessa yleisellä paikalla esiintyy tunnistamattomaksi naamioituneena ilmeisenä tarkoituksenaan ryhtyä käyttämään henkilöön kohdistuvaa väkivaltaa tai vahingoittamaan omaisuutta, on tuomittava laittomasta naamioitumisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kolmeksi kuukaudeksi.

Huomasin muistaneeni väärin, että naamioituminen olisi aina huono homma. Sinänsä älytön muistivirhe, jos ajattelee esimerkiksi joulunajan joulupukkipaljoutta kaduilla ja ihan vain nykyisellään rehottavaa miesten partamuotia. Naamioituneena kuljeskelu on siis sallittua, jos se ei tapahdu yleisön kokoontumisessa tarkoituksena ruveta riehumaan. Mikä lasketaan kokoontumiseksi, sitä en jaksanut lain esitöistä tarkistaa.

Julistettuaan Suomeen poikkeustilan maanantaina hallitus ilmoitti, että yli kymmenen henkilön kokoontumiset yleisillä paikoilla on kielletty 13. huhtikuuta saakka.

Koska minulla oli eilenkin tylsää, mietin, miten helppoa naamiomiesten olisi nyt ryöstää vaikkapa koruliike tai apteekki ja kadota muka koronalta suojautuneena muiden naamansa peittäneiden massaan. Eikä tämä ole nyt mikään vinkki, kunhan vain mietin kaikenlaista koronatylsyyksissäni.

Nyt olen yksin pienessä helsinkiläisessä kodissani. Ikkuna on auki, sisään kantautuu sateenropinaa ja vaimeaa liikenteen kohinaa.

Suomen hallitus julisti maanantaina maahan poikkeustilan. Eduskunnan on tarkoitus hyväksyä valmiuslain käyttöönotto tänään keskiviikkona ja huomenna sen soveltamisasetukset. Tämä kaikki tapahtuu Suomessa ensimmäistä kertaa rauhan aikana ja minä olen todistamassa tätä historiallista tapahtumaa.

Oikeastaan olen enemmän kuin todistamassa, olen kirjaamassa sitä kollektiiviseen muistiin. Sillä sinne se väistämättä jää bittien muodossa. Blogikirjoituksina ja muina some-päivityksinä sekä lehtijuttuina.

Istun sohvalla ja vieressäni on tölkki, jossa on jäljellä vielä liraus virolaista Saaremaa Tume –olutta (6%). Raahasin laatikollisen sitä Tallinnasta ennen joulua, kun mutsini pakotti minut sinne joulumarkkinoille. Ostin reissulta kahdet villalapaset itselleni, yhdet kauneimmat äidilleni ja kaksi laatikkoa olutta. Tänä talvena villalapasia ei ole tarvittu. Olutkin on nyt loppu, tölkki vieressäni on tähän historialliseen hetkeen sopien viimeinen.

Viro sulki rajansa ulkomaalaisilta tiistaina, joten uutta Saaremaa-laatikkoa on turha  hötkyillä hakemaan.

Ensi yönä Suomi sulkee rajat.

”Älä hitossa”, sanoi mummini ja nauroi. Hän soitti tänään uudestaan, uusi älytelkkari oli kertakaikkisesti lakannut toimimasta. Mummini mielestä vanhusten sulkeminen sisätiloihin olisi ollut riittävä toimi tässä koronatilanteessa. Ehdotin, että hän lähtee ehdolle vaaleihin ja päättää seuraavassa tartuntatautitilanteessa itse rajoitustoimista, mutta mummi oli kiinnostuneempi tv-ohjelmista.

Suoritin luonteeni vastaisen pitkän rauhallisen opastuksen siitä, miten televisiosta irrotetaan kaikki johdot ja sen vieressä olevasta ”murikasta” antennijohto, joka kiinnitetään televisioon.

”Nyt unohdetaan älyominaisuudet ja palataan niihin kuukauden kuluttua karanteenin päätyttyä”, sanoin.

Mummini nauroi ja sanoi, että totta tosiaan järki on lähtenyt television lisäksi kaikilta muiltakin. Mitä ilmeisimmin hän oli unohtanut, että Suomi on osoittanut pitävänsä vanhuksistaan huolta. Että se siitä vanhusväen kiitollisuudesta.

Kaikki on hyvin absurdia. Olemme keskellä historiallista tapahtumavyöryä, kaikki yhdessä ja erikseen. Koko maailma on samassa tilanteessa, kaikkialla ihmisiä kuolee kuin kärpäsiä ja silti meistä jokainen on yksin omassa poterossaan.

Henkinen poteroituminen johtunee siitä, että vaikka huoli on yhteinen, se iskee jokaiseen myös hyvin henkilökohtaisesti. Kukaan ei ole turvassa. Sairastaminen ja mahdollinen kuoleminen tapahtuu yksin. Talouden kaatuminen osuu pahimmillaan omaan henkilökohtaiseen turvallisuudentunteeseen. Ja vaikka itsensä saisi turvaan koronapandemian vaikutuksilta, joku tunnesitein meihin kiinnittyvä läheinen tulee ottamaan joka tapauksessa osumaa. Osa on jo ottanut.

Ammattini on oikeustoimittaja. Viime viikot olen keskittynyt työssäni kuitenkin rikosten ja oikeuksiin liittyvien asioiden sijaan yhä tiiviimmin raportoimaan uudesta koronaviruksesta ja sen tekemisistä.

Kun normaalisti lasken nyrkinheilauksia, puukoniskuja ja huumemääriä, kuluvan viikon olen laskenut koronavirukseen sairastuneiden ja kuoleiden määrää.

Suosikkilakini rikoslaki ei päde tuohon pikku murhamieleen. Se loikkii tötteröitään heilutellen maasta toiseen, ihmisestä toiseen. Tunkeutuu soluihimme, tekee niistä monistuskoneitaan.

Ja jos oikein tarkkaan zoomaa, pienten öttiäisten voi nähdä naureskelevan itserakennetun ylivertaisuuden sädehtivälle kehälle ihmislajin ympärillä.

Ilmastonmuutos ei vääjämättömistä tuhovaikutuksistaan huolimatta saanut ihmistä tekemään riittävän voimakasta korjausliikettä toimissaan. Suomessa vihreiden huuto ei seisauttanut lentokoneita, eikä perussuomalaisten vaatimukset pysäyttäneet ihmisten vapaata liikkumista.

Piti syntyä sattumanvarainen nopea ja voimakas uhka, jotta ihmislaji suostui reagoimaan taloudellisen hyvinvointinsa kustannuksella lähestyvään tuhoaaltoon. Koronavirus teki sen, mihin ihminen ei kyennyt.
Nyt Suomessakin lentokoneet jäävät kentille ja rajat sulkeutuvat. 

Olen poterossa. Olen nelikymppinen perussairas nainen. En tunne itseäni pätkän vertaa sairaaksi, joten perussairas-termin vilahtaminen jatkuvasti hallituksen tiedotustilaisuuksissa ja koronaa käsittelevissä lehtijutuissa tuntuu oudolta.

Olen kaksinkertaisessa riskiryhmässä. Sairastan jatkuvaa lääkehoitoa vaativaa astmaa ja harvinaista verisairautta nimeltä von Willebrandin tauti. Vereni ei hyydy normaalisti, koska esivanhempani naivat ristiin sydämensä kyllyydestä. He olivat kuten me kaikki nyt, me ilmastonmuutoksesta piittaamattomat hyypiöt, jotka uskomme asioiden vääjäämättömyyteen vasta, kun luonto lyö sapelit tanaan ja uhkaa välittömästi ikiomaa henkeämme.

On luonnonlaki, että sukulaisten ristiinnaimisesta kärsii koko jälkipolvi. On luonnonlaki, että aikalaistemme ilmastopiittaamattomuudesta kärsivät kaikki jälkeläisemme. 
On myös luonnonlaki, että luonto systeeminä on vahvempi kuin yksikään eliölajeista ihminen mukaan lukien.

Omalla kohdallani sukulaisten keskinäiset seksiseikkailut aiheuttivat onneksi vain von Willebrandin taudin lievän muodon, vaikka siitäkin on riesaa aivan riittämiin. Jatkuvien nenäverenvuotojen takia esimerkiksi puoli vuotta vanhojen ja yli 300 euroa maksaneiden vastamelukuulokkeitteni pehmusteissa on tahra, eikä minun lähimmäisystävällisistä syistä ole järkevää käyttää kuin mustia paitoja.

Luonnon näkökulmasta minä yksilönä olen heikko. Niin olen asiaa miettinyt viime päivinä ja se on raskas havainto. Jos koronavirus iskee minuun, kuten se todennäköisesti tekee ennen pitkää, riskini saada taudin vakavampia keuhkoja vaurioittavia muotoja on korkeampi kuin perusterveellä väestöllä. Pikkuruiset koronavirukset laukkaavat ympärilläni laumoina kuin sudet ja hamuavat otetta hengitysteistäni.

Luonnon näkökulmasta ihminen lajina on heikko. Ja yhtä sattumanvaraisesti kuin ihminen tälle pallolle ilmestyi hillumaan, hurjastelemaan ja keekoilemaan, yhtä sattumanvaraisesti se voidaan pyyhkiä myös pois raivaten tilaa elinkelpoisemmille lajeille.

Näin linkolamaisesti minä täällä poterossani ajattelen. 

Nyt ryhdyn maalaamaan erään tuttavani kaksivuotiaalle tyttöselle luontoaiheista seinämaalausta, jonka piti olla Gallen Kallela –tyylinen mutta joka muistuttaa värivalinnoista johtuen ennemminkin yltiöpäistä vaahtokarkkikuorrutusta.

Saatan esitellä maalaustani huomenna, jos vielä lisää tylsistyn. Ennuste tähän on hyvä.