Jättipotti-haaveet ja mielihyvähormonit

Varmaan lähes jokainen suomalainen haaveksii rahapelien jättipotista ja se on ihan oikein. Todennäköisyyksien valossa on nimittäin miltei satavarmaa, että lottovoitto osuukin omalle kohdalle vain unelmissa.

Mutta ei se haittaa, pelkkä kuviteltukin raha tuo onnea. Miljoonista haaveilu on hyödyllistä ja terveellistä. Unelmointi antaa energiaa, laajentaa mieltä ja auttaa löytämään uusia mahdollisuuksia. Se yksinkertaisesti parantaa oloa ja ihan ilmaiseksi.

Faktapoimintoja:

• Unelmointi auttaa olemaan luova, sillä se aktivoi aivojen ongelmanratkaisuosia. Kun mieli vaeltaa ilman kontrollia vähän siellä sun täällä, esiin saattaa pulpahdella täysin odottamattomia ajatuksia, ahaa-elämyksiä ja ratkaisuja. Parhaimmillaan haaveilu synnyttää luovuutta

•  Haaveilu vapauttaa mielihyvähormoneja, jotka puolestaan parantavat oloa, antavat energiaa ja lievittävät stressioireita. 

Fyysisesti unelmat syntyvät aivojen etukiilassa, alemmassa päälakilohkossa ja pihtipoimun taka-alueella. Luovuus asuu osittain samoilla aivojen alueilla kuin haaveet - näin olen ymmärtänyt - mikä ei maalaisjärjellä pähkittynä ole kovin yllättävä tieto. Mutta nyt asia on todistettu myös tieteellisesti. Tuore suomalais-kanadalainen tutkimus jäljitti luovuuden synnyn aivojen unelmointiosien ja tietoverkostojen yhteistyöksi. Tutkimuksen mukaan tiedollinen ponnistelu ei siis ole luovuuden vastakohta, vaan prosessit tukevat toisiaan.

Voiko tästä vetää johtopäätöksen, että unelmointi kehittää ihmistä entistä luovemmaksi? Ehkä. Oman kokemukseni mukaan haaveilu itsessään on ainakin hyvinkin luovaa touhua, sillä unelmat kumpuavat tyhjästä. Väitetään, että harjoittelu tekee mestarin, luulisi sen toimivan myös haaveilussa. Itse harrastan paljon nojatuolimatkoja onneen, eli ei yhtään mihinkään, kuten joku kyynikko voisi todeta.

Suomalaiskansalliseen tapaan olen unelmoinut lottovoitosta niin kauan kuin muistan. Aloitin haaveilun lapsena, kun kuulin jättipottien olemassaolosta. Tietenkään en niin nuorena ollut koskaan täyttänyt yhtään ainokaista lottokuponkia puhumattakaan siitä, että olisin lunastanut sellaisen itselleni ihka oikealla rahalla. En itseasiassa vieläkään osta arpoja kuin harvakseltaan. Johtunee ehkä siitä yksityiskohdasta, etten saanut lottohaaveitani verenperintönä, sillä perheessäni ei harrastettu lainkaan rahapelejä. Miljoonavoitto oli sius minun ikioma henkilökohtainen ratkaisuni suunnilleen kaikkiin elämän ongelmiin. Ei tosin erityisen omaperäinen, mutta onneksi haaveet ovatkin täysin vapaita moisista tasokriteereistä.

Jättipottihaaveeni ovat erillään realiteeteistä. Ne eivät liity suhteelliseen mahdollisuuteen voittaa arvonta, eivät voitettavan rahasumman määrään tai edes siihen, osallistuinko koko veikkauskierrokseen. Yleensähän tosiaan unohdan veikata. Haaveilu ei tästä kärsi.

Voittosumman käyttöön liittyvät suunnitelmat ovat olennainen osa kuvitteluleikkiä, ehkä jopa sen ydin. Olenkin jakanut rahat mielessäni noin miljoona kertaa - aina eri tavalla. Tuoreus ja uutuudenviehätys ovat tärkeä osa tätä hauskuutta.

Kun poikani oli nuorempi, jättipotteihin liittyvät keskustelut olivat meille arkea. Hän saattoi maata illalla jo vuoteessaan ja venyttää nukahtamista huutelemalla ärsyttävään äänensävyyn sängystään, ettei antaisi minulle euroakaan, jos voittaisi lotossa. Vaihtoehtoisesti hän ilmoitti maireasti, että saisin hankkia mitä haluaisin, hän kyllä tarjoaisi. Vietimme mukavia hetkiä miettien, mihin sijoittaisimme rahat, miten hemmottelisimme itseämme ja kenelle kaikille jakaisimme osinkoja onnestamme. Eikä poikani tarvinnut nukahtaa ajoissa.

Tunsimme tyytyväisyyttä, helpotusta, mielihyvää. Enää ei tarvitsisi ahertaa asuntolainalyhennysten eteen, voisimme matkustella minne lystää ja toteuttaa anteliasta sekä jaloa luonnettamme.

Parhaimmillaan unelmointi räjäyttää aivot ja saa liitelemään taivaissa. Parasta on, ettei haaveilu todellakaan maksa mitään tai edellytä realiteettejä. Unelmissaan voi saada mitä tahansa. Eikä kunnon unelmoija tarvitse päämääriä, haaveilusta voi nautiaa ihan puhtaasti olotilana - juoda haaveet ykkösellä lantraamatta ja ahhh, humaltua.

Ihmisessä asuu sisäänkoodattu toivo, sitä kannattaa käyttää  häikäilemättä hyväkseen hyvää oloa metsästäessä. Viisveisata järjen kahleista ja kiipeillä niin korkealle pilvilinnoihin, että päätä huimaa.

Lauloihan Junnu Vainiokin: "Köyhän ainoo huvitus on vilkas mielikuvitus".

Hanki joulumieli auttamalla - #jouluhaaste

Hanki hyvä mieli ja ota vastaan Vatulan #jouluhaaste.  

Suomalaisista 100 000 turvautuu vuosittain leipäjonoon. Lähes 700 000 suomalaista elää köyhyysrajan alapuolella, heistä 100 000 on lapsia. Avuntarvitsijoita siis riittää, anna yhdelle heistä hyvä joulumieli.

Haasteeseen mukaan lähteminen on helppoa.

1. Valitse avustuskohde. 

Naapuristasi saattaa löytyä yksinäinen vanhus tai vähävarainen perhe. Ehkä tunnet jonkun, jota elämä on nuijinut viime aikoina niin, että hymy alkaa olla tiukassa. Vai pyytääkö joku sinulta rahaa kadulla. Jos näistä ei mikään natsaa, ehkä haluat auttaa tuntematonta. Facebookista löytyy lukemattomat määrät erilaisia avustusryhmiä, ja niistä avuntarvitsijoita. Voit myös tehdä rahalahjoituksen jollekin järjestölle, joka toimittaa avun puolestasi perille.

2. Anna joulumieltä.

Lahjan ei tarvitse olla arvokas. Yksinäiselle yksinkertainen tervehdys naapurilta saattaa olla koko joulun kohokohta. Voit jättää sen vaikka oven taakse, jos kohtaaminen jännittää. Kukka, suklaarasia, purkki itsetehtyjä marmelaadeja. Kortti. 

Kauppakeskuksissa on usein joulun aikaan käynnissä keräyksiä, joista saa lapun mukaansa, minkä ikäiselle lapselle lahja menee ja onko saaja tyttö vai poika. Sitten mars lelukauppaan ja paketointipalvelun kautta tajaisin keräyspaikalle - voiko olla helpompaa tapaa ilahduttaa.

Itse valitsin facebook-ryhmästä perheen. Ryhmän ylläpitäjät olivat tarkistaneet, että perheen avuntarve oli todellinen. Pakkasin ison ärrälaatikon täyteen joulukoristeita, kuusenvalot ja muuta joulutarviketta sekä lahjakortin ruokakauppaan. Autan vain tätä yhtä tuntematonta, joten hintaa paketille kertyi jonkin verran. Mutta samoin toimin viime jouluna, kun osallistuin kauppakeskuksen lahjakeräykseen, ostin kalliin legopaketin jollekin tuntemattomalle pikkupojalle, joka ei kenties koskaan ennen ole saanut mitään yhtä hienoa. 

Toivottavasti mahdollisimman moni tarttuu haasteeseen. Helpottaakseni urakkaa olen listannut alle muutaman linkin.


Facebookin jouluapuryhmät:

Jouluapu

Valitse itse, minkälaista perhettä haluat auttaa ja millä tavalla. Sivusto listaa perheitä ja heidän toiveitaan. Anna sen verran, kuin haluat. Useimmiten kyse on tavarasta, esim. käyttötarvikkeista kuten vaatteista tai kengistä lapsille, joululahjoista. Osa perheistä kaipaa ruokaa. Tavarat voi toimittaa joko suoraan avun tarvitsijalle tai postin kautta.

Facebookista löytyy myös iso määrä paikkakuntakohtaisia Jouluapu-ryhmiä.

Autetaan lähimmäistä

Apua voi antaa suoraan perheille läpi vuoden. Jouluna moni perhe on kuitenkin niin tiukillla, ettei rahaa ole edes välttämättömimpään eli ruokaan. Auta miten voit, kaikki menee suoraan avuntarvitsijalle ilman välikäsiä.

Apua vähävaraisille


Järjestöjen joulukeräyksiä:

Pelastakaa Lapset

Joululahjoitukset 15e, 30e tai 60e. Järjestö lupaa käyttää rahat köyhien lasten tukemiseen Suomessa. Lahjoituksilla maksetaan lasrennha nuorten harrastuksia tai kustannetaan koko lukion tai ammattioppilaitoksen suorittamiseen vaadittavat oppikirjat.

Parasta Lapsille ry

Vapaavalintainen summa väjävaraisten lasten leirien tukemiseen. Anna lapselle lomapäivä, jota hänen perheellään ei ole kenties koskaan varaa hänelle kustantaa.

Pelastusarmeija

Joulupatalahjoituksen voi tehdä myös netissä vapaavalintaisella summalla. Tuotolla autetaan Suomessa asuvia vähävaraisia lapsiperheitä, yksinäisiä vanhuksia ja syrjäytymisvaarassa olevia nuoria.

Punainen Ristin ja Mannerheimin Lastensuojeluliiton yhteinen keräys

Lahjoituksen voi tehdä netissä, puhelimessa tai tekstiviestillä. Hyvä Joulumieli -keräyksellä hankitaan vähävaraisille lapsiperheille ruokalahjakortteja, joilla he voivat ostaa ruokaa joulupöytään.

Kotimaan apu

Auta köyhää saamaan joulupöytäänsä jouluruokaa. Lahjoituksen voi kohdistaa tahtomalleen paikkakunnalle.

Minäkriisi.

Muutama viikko sitten ällistyin. Minulle nimittäin selvisi, että olemassaolonsa mielekkyyden ja merkityksellisyyden kanssa kriiseily ei ole mikään ihmiselämään kuuluva luonnollinen vakio. Että on valtava määrä ihmisiä, jotka eivät ole kyseenalaistaneet olemassaolonsa tärkeyttä koskaan. Nopean kyselykierroksen perusteella vaikutti jopa siltä, se on hyvin tavallista, mikä sai minut järkyttymään. Taas yksi asia, jota en ollut tajunnut ajatella.

Itse olen kamppaillut olemassaoloni merkityksellisyyden kanssa niin kauan kuin muistan. Se ei ole pelkkää tunnetta, joka syttyy ja sammuu tilanteiden mukana, vaan ennemminkin yksi tietoisuuteni pysyvä taso, joka on aina läsnä jollakin tavalla.

Näin se toimii. Saan ikkunat pestyä, jonkun ison työprojektin valmiiksi tai vaikkapa palkinnon saavutuksestani. Katson tyytyväisenä aikaansaannoksiani, olen iloinen, ylpeä ja helpottunut. Kunnes äkisti kaikki romahtaa altani, ja päädyn tarkastelemaan itseäni perspektiiveistä, joissa oman minäni ja saavutusteni mittasuhteet kutistuvat kutistumistaan.

Äkkiä seison aikajanalla, jonka alkupäässä miljardeja vuosia sitten mikroskooppisen pieni esitumallinen solu nielaisee toisen esitumallisen, bakteerin. Bakteeri, jota kutsumme nykyisin mitokondrioksi, jää asumaan esitumallisen solun sisään. Tästä kehittyy symbioosi, jossa olemmat hyödyttävät paitsi toisiaan, mahdollistavat yhdessä aikaisempaa huomattavasti monimutkaisemman elämän muodostumisen. Putkahtelee eliöitä, jotka tarvitsevat suun saadakseen riittävästi ravintoa ja silmät kyetäkseen näkemään saaliinsa. Jossakin vaiheessa jotkut eliöistä nousevat maalle ja kasvattavat keuhkot sekä jalat. Elämän arvioidaan saaneen alkunsa maapallolla noin 3,5-4 miljardia vuotta sitten. Ensimmäisen yksisoluisen ilmaantumisesta kesti siis noin neljätuhattamiljoonaa vuotta, että varhaisin ihmisen sukuun sijoitetu laji ilmaantui pallollemme ja nousi kahdelle jalalle. Maapallolla eli tuon jälkeen useita ihmislajeja. Nykyisen aivojensa koon ihminen sai vasta 600 000 vuotta sitten. Viimeinen nykyihmisen kanssa kilpaileva ihmislaji, neandertali, kuoli sukupuuttoon 30 000 vuotta sitten. Nyt maailmaa hallitsee itsensä ja luonnonvalinnan yksinoikeuttama homo sapiens, ihmislaji, jota minäkin edustan. Keksittyään maatalouden 10 000 vuotta sitten ihminen on rynnännyt potensissa kiihtyvää vauhtia kohti omaa tuhoaan eli tilannetta, jossa luonnonvalinta pyyhkäisee korskeilevan lajimme kiusaamasta tätä planeettaa ja sen muuta eliökuntaa. Minä seison tuon käsittämättömän pitkän aikajanan loppupäässä pestyine ikkunoineni, valmiine työprojekteineni ja palkintoineni. Mitä minä olen ja mikä merkitys toiminnallani on tuolla janalla?

Entä kun siirryn tarkastelemaan olemassaoloani vieläkin etäämmältä. Kun mieleni joustaa ja venyy, kunnes katson itseäni mittaamattomuuden perspektiivistä. Että jos universumimme ikä on noin 13,8 miljardia vuotta ja ihmislajin olemassaolo sen rinnalla pelkkä silmänräpäys, olenko minä oikeastaan olemassa lainkaan tuossa mittakaavassa. Tai jos siirrymmekin mahdollisen multiversumin tasolle, onko oma universumimme kuin pikkuruinen solu multiversumissa, niin mitätön elinkaareltaan, ettei sitäkään oikeastaan ole edes olemassa. Mihin minä silloin asetun tässä kuvassa.

Ihmiset sanovat, että lopeta ajatteleminen. Että ihmisen evoluutio, universumi tai multiversumi eivät mitenkään liity siihen, että on hienoa katsella ulos vastapestyistä ikkunoista. Mutta kun kadotan olemassaoloni merkityksen, minusta tulee niin naurettavan pieni ja vähäpätöinen, että ainoa keino löytää takaisin kotoisempiin mittasuhteisiin, on nimenomaan ajatella.

Tolkuttaa ajatujsissani itselleni, että huolimatta siitä, etten tiedä olenko minä edes minä, vai pelkkä aivoiksi kutsutussa solurakenteessa vaeltava sähkökemiallinen reaktio, mitä ilmeisimmin kuitenkin olen olemassa. Sitä todistaa muun muassa se, että minulla on äiti ja isä, liuta vitseilleni nauravia kavereita ja työnantaja, joka siirtää pankkitililleni numeroita, jos tuotan sovitun määrän fonttisommitelmia. Palauttaa mieleeni, että minut toi tänne sattuma ja luonnonvalinta. Ettei luonto ole koskaan kysellyt keneltäkään, että "Kuule, haluaisitko sinä syntyä?". Se käyttää häikäilemättä jokaista tilannetta hyväkseen, ottaa minkä tahtoo ja viisveisaa tarkoituksesta. Luonnolla ei ole tarkoitusta. Luonto oikeuttaa kaiken, mihin eliö kykenee.

Luonnon näkökulmasta ainoa tarkoitukseni on siis olla olemassa. Ja kaikki mitä teen, on oikein, koska pystyn siihen. Väärää ei ole. Mutta  nämä ovat vain peruskivet, joilla monimutkainen olemassaoloni merkityksellisyys seisoo ymmärryksessäni silloin, kun se sattuu ylipäätään pysymään pystyssä. Minä elän, koska elän, ei kuitenkaan oikein riitä perusteluksi itselleni, kun koen elämäni, pyrkimykseni ja aikaansaannokseni turhaksi.

Toisinaan ihmiset ovat yrittäneet kannustaa minua ylös merkityksettömyyden suosta vetoamalla siihen, ettei kukaan voi loppujen lopuksi tietää, minkälaisen jäljen jättää toisten ihmisten elämiin, yhteiskuntaan ja jopa historiaan. Se on totta, mutta ei lohduta minua pätkän vertaa. Miten voisin ikinä motivoitua pitämään ikkunani vastapestyinä vain siksi, että jynssäämiselläni saattaa olla jokin vaikutus johonkin joskus. Israelilainen historiantutkija ja professori Yaval Noah Hariri kiteytti asian hienosti kirjassaan Sapiens - Ihmisen lyhyt historia:

"Myöhäismodernille ajalle saakka yli 90 prosenttia ihmisistä oli talonpoikia, jotka nousivat joka aamu viljelemään maataan otsa hiessä. Heidän tuottamansa ylijäämä ruokki sen eliitin - kuninkaat, virkamiehet, sotilaat, papit, taiteilijat ja ajattelijat - joka täyttää historiankirjat.
Historia on sitä, mitä hyvin harvat tekivät sillä aikaa, kun kaikki muut kyntivät peltoja ja kantoivat vesiämpäreitä."

Vaikutuksen aikaansaaminen ei tietenkään ole yhtä kuin historian tekeminen. Ja vaikka oma kädenjälki olisi kuinka suuri, se ei saa ihmistä välttämättä kokemaan elämäänsä merkitykselliseksi ja mielekkääksi.

Jotkin lähteet väittävät, että oman olemassaolonsa merkityksen kyseenalaistaminen johtuu ennen kaikkea siitä, että ihminen kokee hmenettäneensä yhteyden muihin ihmisiin. Ja kun on kadottanut merkityksensä muille ihmisille, on hävittänyt paikkansa laumassa, mikä johtaa oman arvonsa kyseenalaistamiseen. Osittain kyse voi olla siitäkin, ainakin joskus. Itse koen kuitenkin katoavani ennen kaikkea itseltäni.

Luiskahdan mustaan aukkoon, jossa kaikki tuntuu tasapuolisen merkityksettömältä. Näen itseni pikkuruisena pölyhiukkasena, joka tärkeilee ja ylpeilee niin minimaalisilla asioilla, että tarvittaisiin maapallon kokoinen mikroskooppi, jotta saavutukseni erottuisivat edes haaleina pisteinä taustastaan. Ja surut, jotka kaatavat maailmani kerta toisensa jälkeen, eivät ole todellisuudessa mitään muuta kuin äärettömän lyhytikäinen joukko sähkökemiallisia viestejä eräässä ryytyneessä neoronitihentymässä, joka viettää vähäpätöisen elämänsä kalloni sisällä.

Mittakaava taitaa todellakin olla se avain, jolla selvitä takaisin normitodellisuuteensa. Siihen, jossa on mielekästä syödä joka päivä kolme hiton ateriaa, kasvattaa lapsensa, käydä töissä, rakastua ja erota, hakata harjanvarrella seinää, jos naapuri soittaa musiikkia liian kovalla, lukea aina uusi kirja, vanheta vuosi vuodelta, yrittää juosta kovempaa kuin kukaan muun ihminen ikinä, neuloa muodottomia villasukkia ja lennättää helvetin kaksnaruleijoja. Tunteiden ääripäät ovat aika hyviä keinoja löytää takaisin nahkoihinsa. Kun murtaa varpaansa kynnykseen, säikähtää kirjahyllyn kaatumista, rakastuu suinpäin täysillä tai saa orgasmin. Näissä tilanteissa ei taatusti juolahda mieleen mittasuhteet, joihin voi hävitä, vaan kaikki merkitys pakkaantuu käsillä olevaan hetkeen kyseenalaistamatta sitä.

Hassu, hassu ihminen.

Vitamiinijahdissa.

Aion olla välttää jatkossa kaikki kulkutaudit. Tästä syystä hilasin päivittäistä vitamiini- ja hivenainesaantiani ylöspäin. Aamiaiseni koostuukin tätä nykyä kymmenestä ravintolisäpilleristä. Ei kovin houkuttelevaa, vai mitä. Eikä varsinkaan tyhjään vatsaan.

Tänään unohdin taas tasoittaa pillereiden matkaa leipäpalalla tai hörpyllä jogurttia. Bussipysäkillä nappisatsi poltti reikää sisuksiini, ja oli kääntää vatsalaukkuni nurin. Hyvä, etten pyörtynyt. Väkisinkin käväisi mielessä, onko vitamiinihommassa mitään järkeä. Että jos söisin joka aterialla puhdasoppisia ruokaympyröitä, saisinko pidettyä pöpöt loitolla.

Oikea ruoka vs. tabut. Kyllähän kunnon safka paremmalta kuulostaisi. Ja näyttäisi.

Mutta mitä sitten pitäisi syödä, että saisi samat aineet kuin tableteissa. Kaikkea, sanoi internet. Ruokapylpyrän ideahan on, että ravinnosta saa, minkä tarvitsee. Okei, senkin viisasteleva tietoviidakko, etsin aine aineelta ja lasken pitoisuudet. THL:n ylläpitämä elintarvikkeiden kansallinen koostumustietopankki Fineli auttoi tässä kätevästi.

No niin, aloitetaan. Saadakseni päiväsatsini C-vitamiinia, minun täytyisi kauhoa suuhuni vaihtoehtoisesti 126 grammaa ruusunmarjoja, 412 grammaa vihreää chiliä, kaksi kiloa appelsiinejä, 10 litraa bloody marya tai 23 kiloa porkkanaa.

Päivän aurinkovitamiinin eli D3-vitamiinin saisin esimerkiksi 391 grammasta nahkiaisia tai 714 grammasta margariinia.

Aivo- ja ihovitamiinit eli  B-vitamiinien reilukerhon keräämiseksi saisin tosissani tehdä töitä leuoillani. B1-vitamiini vaatisi 1,5 kiloa auringonkukansiemeniä tai 2,9 kiloa maissilastuja. B2-vitamiini puolestaan hoituisi 10,6 kilolla valkohomejuustoa tai 12 kilolla suklaajäätelöä. B6-vitamiinin tarve täyttyisi 115 grammalla rapuja tai 236grammalla pistaasipähkinöitä. B12-vitamiinia varten riittäisi 91 grammaa maksaa, 625 grammaa savusilakoita tai viisi kiloa munakasta.

Ja sitten hivenaineosastolle. Magneesium hoituisi 521 grammalla kuivattua sipulia, 560 grammalla suklaata tai esimerkiksi 1,2 kilolla ryynimakkaraa.

Joko maha on täynnä? No ei tämä tähän lopu, ei todellakaan.

Sinkkisatsi edellyttäisi 337 grammaa vehnänalkioita, 1,4 kiloa leipäjuustoa tai 1,9 kiloa maapähkinöitä. Foolihappoon riittäisi 50 grammaa maksaa.

Ruoka-aineiden määrissä on mainittu ensimmäisinä ne, joiden Finel ilmoitti sisältävän eniten kutakin ravintotekijää. Ai niin, ja listan jatkoksi lisäksi vielä ne kaikki pillerieni sisältämät aineet, joiden pitoisuuksia eri ruoka-aineista Finel ei ole laskenut.

Eli kupari, jota saa viljasta, hedelmistä ja kasviksista. Biotiini, jota löytyy kanamunan keltuaisesta. B3 ja B5, joita kannattaa metsästää esimerkiksi maidosta, munasta, maksasta ja kokojyväviljasta.

Voisin tietysti yrittää hoitaa taudinkarkoituksen luomusti ilman tabuja. Käytännössä se tarkoittaisi esimerkiksi tällaista päivittäistä ruokalistaa:

10 litraa bloody marya (C-vitamiini)
391 grammaa nahkiaisia (D-vitamiini)
1,5 kiloa auringonkukansiemeniä  (B1-vitamiini)
12 kiloa suklaajäätelöä (B2-vitamiini)
115 grammaa rapuja (B6-vitamiini)
5 kiloa munakasta (B12-vitamiini)
521 grammaa kuivattua sipulia (magnesium)
337 grammaa vehnänalkioita  (sinkki)
50 grammaa maksaa (foolihappo)

Lisäksi tietty maitoa ja kokojyväviljaa... Juu, juu - osa menee varmaan päällekkäin, allekkain, lomittain ja vaikka miten päin, mikä tarkoittaa, että samalla maksasatsilla on mahdollista kuitata niin paljon vitskuja, että tomaattimehuvodkaa tarvitseekin juoda vain puoli ämpärillistä.

Mutta okei helvetti, tajusin! Ja syön kiltisti ne pillerit.

Voiko kuumemittareihin luottaa?

Olen ollut viimeiset yhdeksän päivää kuumeessa. Eilen illalla tauti alkoi vihdoin viimein helpottaa, ja tänään olo on kuin voittajalla. Olen terve ja tajuissani, josta merkiksi kävin ostamassa kolme uutta kuumemittaria. Päätin nimittäin testata, onko kuumemittarini rikki. Että olinko oikeasti kuumeessa ollenkaan.

Tähän saakka olen luottanut kuumemittariini kuin vuoreen. Jos se on näyttänyt kuumetta, olen ollut kipeä. Jos lukemat ovat olleet ok, olen mennyt mennyt töihin, kylään ja hikiliikkumaan. Digimittarini lukemassa ei ollut mitään epäselvää, ennen kuin tajusin, että kuumemittaritkin voivat pettää ja valehdella.

Oikeesti hei, kenellä aikuisella on yhdeksän päivää kuumetta! Joka päivä ajattelin, että huomenna olisin terve. Ja sitten työnsin kainalooni mittarin, joka lällätteli minulle absurdeilla lukemilla: Hähhää, olet kipeäkipeäkipeä, etkä parane ikinä!

Kysyin lääkäriltäkin, että voiko ihminen kuvitella itsensä kuumeeseen. Että jos lopettaa vaan kuumeen mittaamisen, kuoleeko kuume huomion puutteeseen. Lääkäri kohotti kulmiaan ja totesi, että keuhkoni rohisevat ja sitä on vaikea saada aikaan mielikuvituksen avulla. Sain viime viikolla antibioottikuurin mykoplasmaan, söin sen ja palasin eilen lääkärin yskimään. Minulla oli yhä kuumetta. Kerroin epäileväni, että kuumemittarini on rikki. Lääkäri kertoi epäilevänsä, että mykoplasmani tarvitsee lisää antibioottia. Hän sanoi, että ehkä minun kannattaisi ostaa uusi kuumemittari.

Tein työtä käskettyä.

Kaikki mittarini. Kolme uutta ja yksi vanha.

Apteekissa kyselin, kuten tapanani on.

Ensimmäisessä apteekissa farmaseutti oli sitä mieltä, että mittaustulokseen vaikuttaa eniten mittarin hinta. Halvalla saa vain epävarmaa ja viitteellistä lukemaa. Kysyin, että mitenkäs, kun pikkulasten vanhemmat valittavat, että kalliitkin korvakuumemittarit näyttävät mitä sattuu. Farmaseutti nro 1:n mielestä silloin vika löytyy luultavimmin mittaustavasta. Tai sitten mittari on hajalla.

Kysyin, voiko digimittari näyttää kuumetta, vaikka sitä ei olisi. Farmaseutti nro 1:n näkemys oli, että jos mittari menee rikki, se voi seota kaikilla mahdollisilla tavoilla. Pidän tästä ajatustavasta, joka noudattelee herkullisesti Murphyn lakeja. Sekoaminen kaikilla mahdollisilla tavoilla kuulostaa realistiselta.

Seuraavan apteekin farmaseutti oli kuitenkin eri mieltä. Farmaseutti nro 2:n mukaan on erittäin epätodennäköistä, että digimittari näyttäisi liikaa lämpöä. Nro 2 esitti, että digimittarien helmasyntinä pidetään 0,5-1 asteen virhettä alaspäin. Että jos digimittari näyttää vähän kuumetta, on todennäköisempää, että kuumetta on enemmän kuin vähemmän.

Kerroin farmaseutti nro 2:lle epäilystäni, että yhdeksän päivän kuumeeni on kuumemittarini keksintöä. Hän nyökkäili ymmärtäväisesti ja kertoi menettäneensä jo kauan sitten uskonsa kuumemittareihin, ne kun näyttävät mitä milloinkin ja ihan hinnasta riippumatta. Nro 2:n näkemys on, että kuumemittarin lukema on pelkkä vihje, eikä tarkalla luvulla ole oikeastaan väliä. Lukema antaa vain suuntaa sille, ovatko asiat elimistössä ok vai pitäisikö elimistöä auttaa toipumaan takaisin normitilaan.

Viime vuosina on kirjoiteltu siitä, että eri kuumemittarien mittaustulos voi poiketa huomattavastikin toisistaan. Että varmin on perinteinen kuumemittari. Perinteisellä kuumemittarilla mittausaika on minimissään neljä minuuttia, varmimman tuloksen saa kymmenen minuutin mittausajalla. Digimittarit taas piippaavat lukua ruutuun hyvinkin nopeasti, viimeistään parin minuutin sisällä. Opin jo kauan sitten, että varmimman tuloksen digimittarilla saa, kun pitää sitä kainalossa viitisen minuuttia vielä piippauksen jälkeen. Jos mittaa digimittarilla suusta tai hanurista, piippaushetken tulos on luotettava.

Suomalaiset mittaavat kuumeen tavallisesti aikuisilta kainalosta ja pikkulapsilta peräsuolesta. Amerikkalaiset ja britit ottavat kuumemittarin lukemat suusta. Ranskalaiset tykkäävät pitää mittaria pepussa, näin ainakin väitetään. Nykyisin ovat yleistyneet myös korva- ja otsakuumemittarit vähän joka kulttuurissa. Nimestään huolimatta ne eivät mittaa korvakuumetta tai otsakuumetta, vaan ainakin niiden väitetään mittaavan koko kehon lämpötilaa. Ilmeisesti paras tapa mitata kuume on laittaa mittari suuhun tai rektaaliin (kannattaa valita vain toinen vaihtoehto, eikä ainakaan vaihdella saman mittarin kanssa), sillä silloin mittari lähimpänä kehon ydintä ja kertoo oikeimman tuloksen ruumiinlämmöstä.

Itse en ole ennen tätä päivää koskaan mitannut kuumetta suusta. Ja peräsuoleni jätin mittarivapaaksi alueeksi myös tässä testissä.

Neljän mittarin kotikutoinen valehtelutesti:

Hieno vertailu, vai mitä! Toivottavasti saan arvostusta vaivannäöstäni, oli meinaan jokseenkin intensiivinen projekti mitata kuume 20 kertaa käyttäen neljää eri mittaria. Meni siinä tovi yksi mittari suussa, toinen vasemmassa ja kolmas oikeassa kainalossa, hehhee.

Mutta tulipa tehtyä. Ja todistettua, että vanha digimittarini näyttäisi puhuvan aika lailla totta. Toivottavasti en sairastu enää ikinä. Mutta JOS kuitenkin sairastun, onpahan neljä eri mittaria millä mittailla, mikäli iskee vielä epäilys kuumeen aitoudesta.

Noitakissa Wilson.

Grrrnausk, minä olen Wilson ja rakastan huomiota.

Kissaherrani Wilson on pikimusta. Hän on reilun vuoden ikäinen ja puolijalo, eli toisin sanoen sekasikiö. Wilsonin äiti on puhdas balineesi ja isä vapaasti geeninsä sieltä sun täältä kerännyt kotikissa, eli maatiainen. Näin voimme olettaa. Kukaan ei nimittäin ehtinyt nähdä isää, kun äiti oli jo paksuna. Wilsonin jalosukuinen äiti sai juoksun ja karkasi ovenraosta, tässä faktat. Sitten se juoksi oikopäätä ensimmäisen kyläkollin syliin ja aloitti villin mutta nopean romanssin. Tämä johtopäätös on helppo tehdä lopputuloksesta.

Tältä näyttää balineesi.

Kun vertaa Wilsonin ulkonäköä yllä olevaan puhdasrotuiseen balineesiin, on selvä, että herra on saanut ison lääjän geenejä myös vähemmän jalon isälinjansa puolelta. Balineesit ovat itämaisia kissoja, ja Wilsonissa on piirteitä toki siltäkin suunnalta. Se on muodoltaan paljon kotikissaa sirompi, vartalo on pitkä, pää on suippo ja korvat suuret. Lisäksi se juttelee kuin siamilainen ja käyttäytyy monin tavoin kuin koira.

En halunnut mustaa kissaa ja olin päättänyt, etten ota sellaista. Tahdoin oranssin kissan, koska punainen saa turkin hehkumaan auringossa ja kissan näyttämään pehmoisen leppoisalta. Mutta tapahtumat vyöryivät ylitseni ja sattuman oikusta kotonani asuu nyt pikimusta noitakissa.

En räi jatkuvasti olkani yli, se olisi ällöttävää. En usko huonoon onneen, jota musta kissa kantaa muka mukanaan. En ole myöskään nähnyt merkkejä, että Wilson olisi solminut liittolaissuhteen paholaisen kanssa. Vaikka se onkin käyttäytynyt hyvin paholaismaisesti - hajottanut lukemattomat määrät astioita, kiipeillyt upouusissa takeissani, repinyt verhot alas ja jyrsinyt hajalle useammatkin kenkäni, pilatesrullani ja kajakin rantautumispötkylät. Ai niin, ja yrittänyt polttaa kotini kolme kertaa ja aiheuttanut tapaturman, jonka seurauksena jouduin jalkaleikkaukseen ja nilkuttamaan robottijalan kanssa 3,5 kuukautta.

Mutta ymmärrän kyllä, että noitien katu-uskottavuutta Wilsonin kaltainen villisti naukuva ja ympäriinsä sinkoileva musta katti saattoi kyllä lisätä. Ja jos noitakissat käyttäytyivät yhtä huonosti kuin Wilson tekee välillä, ei ihme, että ne heitettiin samalle roviolle noitaisäntänsä tai -emäntäntä kanssa.

Voikin siis sanoa, että Wilsonilla kävi melkoinen tuuri, että se sattui syntymään 2010-luvulle.

Wilsonin varjotemppu.

Mutta kuten näkyy, musta on musta. Se on hankala väri, kun kissa piiloutuu pimeän komeron perukoille ja sen paikallistamiseksi pitää hakea taskulamppu. Tai kun hämärässä istahtaa mustalle sohvalle ja saa raivoisat kynnet persuksiinsa. Tai kun yrittää kuvata lemmikkiään, joka rötköttää söpösti selällään vatsakarvat pörröllään ja sen asento näyttää siltä, kuin osa nikamista olisi luiskahtanut paikoiltaan.

Wilsonista on lähes mahdotonta saada kivaa kuvaa. Joko kissa ei erotu kuvasta tai sitten otuksesta on tallentunut pelkkä tuhruinen liike, kun kissaherra on jo tiessään kameran vielä yrittäessä tarkentaa liukasliikkeistä kohdettaan.

Astianpesukonevisiitti.

Kissa on kuin lapsi, yhtä aikaa ihana ja äärettömän raivostuttava. 

Wilson ryntää aina vastaan, kun tulen kotiin. Se tunkee itsensä mukaan joka paikkaan ja juoksee rinnalla suuntaani ennakoiden, jopa suihkuun, jos sattuu olemaan sillä tuulella. Se haluaa syliini, kun istun pöntöllä ja kehrää onnellisena kuumeisessa kyljessäni, kun röhkin flunssassa ja haisen pahalta. Jos olen syöttänyt sille viljapitoisia ruokia, se vihjaa asiasta hellän hienovaraisesti tujauttelemalla ilmoille niin järkyttävän lemuisia kissanpieruja, että nenäkarvani kärventyvät.

Kun Wilsonilla on kakkahätä, se alkaa urheilla. Se ryntäilee pitkin kämppää häntä suorana, juoksee päin seiniä ja peilejä, rullaa matot ja pudottelee tavarat tasoilta. Liikuntasuoritustaan se ryhdittää laulamalla kammottavalla kissanäänellään käsittämättömiä kakkauslauluja niin, että pää meinaa räjähtää.

Mutta kun tuijotan telkkaria, Wilson asettuu usein viereeni niin, että sen pää lepää vatsallani. Siinä se sitten tuijottaa minua kauniilla kissannaamallaan ja siristelee silmiään nautinnollisesti niin kuin ihastelisi maailman kaikkeuden keskipistettä ja rakkautensa syvintä ydintä. Epäilen, että se luulee meitä pariskunnaksi.

Siluetti.

Sellainen Wilson-herra.

Missä on taivas?

Missä Jumala asuu?

Ovellani kävi jokin aika sitten jehovantodistajia. Kaksi naista. Vanhempi täti-ihminen ja tätä parikymmentä vuotta nuorempi opetuslapsi. Molemmat siististi pukeutuneita, kuten jehovilla on tapana, asiallisia ja mukavia. Naiset aloittivat tavanomaisella lähestymistaktiikallaan, jota sivumennen sanoen olisi korkea aika faceliftata urakalla, kysellen olenko koskaan miettinyt Jumalaa tai sitä, minne päädyn kuolemani jälkeen.

En tietenkään, olen aivokuollut ja kaikki aivotyöni kuluu hengittämisen ohjailuun. Noh, en vastannut tietenkään näin, vaan nyökkäsin kohteliaasti. Juu, joskus on tullut mietittyä sitäkin. Ovisaarnaajat kysyivät, miltä tuntuisi ajatus ikuisesta elämästä paratiisissa. Kyseinen visio kuulostaa tietenkin äärimmäisen tylsältä, vaikka tiedän hyvin, että jehovien taivas on täynnä, joten heidän on pakko markkinoida pelkkää paratiisia. Hillitsin haluni vinoilla, että muiden uskontojen mainoksissa palkinto on parempi.

Sen sijaan sanoin, etten usko jumalaan, taivaaseen tai paratiisiin pätkän vertaa. Että kuolema on sitä, kun elämä ja tietoisuus katoavat orgaanisesta aineesta, minkä jälkeen ruumis on hygieniasyistä hyvä tuhota ja palauttaa tällä tavoin aineen kiertokulkuun. Naiset ymmärsivät nopeasti, mistä narusta vetää. He ehdottivat, että vierailisin heidän nettisivuillaan katsomassa parin minuutin pituisia videoita, joissa eri alojen tiedemiehet kertovat uskoontulostaan. Kaksikon mukaan saatan itsekin muuttaa näkemykseni evoluutiosta, kun tutustun siihen, miten korkeasti koulutetut eri alojen toimijat perustelevat omaa uskoaan.

Aika nappiveto näiltä ovisaarnaajilta. Minua ovat aina kiinnostaneet perustelut. Lupasin tutustua asiaan.

Uskonto on uhkailua, lahjontaa ja kiristystä.

Oikeustieteen professori, lääkäri ja robottitutkija - aikamoista.

Videot alkoivat suunnilleen samalla tavalla, henkilöt kertoivat kaikesta oppimastaan ja kokemastaan uransa aikana. Siirtymä uskoon tapahtui lähes identtisesti. Maailma näytti äkisti liian hienolta, jotta kaikki voisi olla sattuman ja luonnonvalinnan rakentamaa. Ei muita perusteluja. Pelkkä suuri musta tyhjä aukko ja sen jälkeen helpoin keksittävissä oleva ratkaisu. Jonkun on täytynyt luoda tämä kaikki ja se joku on jumala.

Ok, ihan kivoja clippejä, mutta minua ne eivät vakuuttaneet. Eksyin kuitenkin harhailemaan sivuilla ja huomasin mielenkiintoisena pointtina, etteivät jehovat usko läheskään yhtä armolliseen Jumalaan kuin muut kristityt, vaikka lukevatkin itsensä kristittyihin. Jehovien Jumala ei ilmeisesti noudata vanhan testamentin sateenkaarisopumusta siitä, ettei Jumala yrittäisi enää puhdistaa maailmaa pahuudesta tappamalla ihmiskuntaa joukoittain vedenpaisumuksen tai minkään muunkaan katastrofin avulla.

Jehovien paratiisi ei nimittäin sijaitse astraaliavaruudessa, vaan maapallolla. Ja ennen kuin leijonat, krokotiilit, gasellit ja ihmiset voivat elää sulassa sovussa kärsimättä kipua ja tuskaa, Jeesuksen on suoritettava suursiivous. Kaikenlainen pahuus ja pahat ihmiset on poistettava. Kiinnostaisi kovasti tietää, miten pahan luokittelu tapahtuu ja mikä on likvidointitapa. Ja minne paratiisi sitten pannaan, jos ihminen on jo ehtinyt tuhota maapallon ilmastonmuutoksella. Noh, ehkä nämä ovat Jumalalla pikku juttuja järjestellä.

Miltä Jumala näyttää?

Ihminen alkoi uskoa tuonpuoleiseen elämään ilmeisesti jo hyvin kauan sitten. Uskontojen kehitys saattoi tapahtua pitkän ajan kuluessa, kun heimot toistelivat toisilleen tarinoita. Kun miesten oli uskallettava metsälle riistan perässä, joka saattoi tappaa metsästäjän. Kun yksilöiden piti uhrautua yhteisön puolesta. Ehkä tarina tuonpuoleisesta syntyi, kun omaiset kaipasivat kuollutta. Tai metsästäjä suuntasi keihäänsä kohti raivoavaa mammuttia. Jos henki lähtisi, se jatkaisi yhä elämää rajan takana. Ja jos tuonpuoleisessa olisi hyvä olla, sinne kannatti myös haluta. Onnellisten vainajien paikka, mikäs sen hienompaa.

Ja kun näitä tarinoita toiseltiin satoja ja tuhansia vuosia, taivas alkoi vaikuttaa itse asiassa paljon paremmalta vaihtoehdolta kuin maanpäällinen elämä. Niin mahtavalta, että sen takia saattoi luopua kaikenlaisista huvituksista tai tavoista, mitä nyt kenenkin taivasta hallitseva taho luki sisäänpääsykriteereiksi.

Jokainen päättää itse taivaastaan. Niinkö?

Joidenkin taivaassa tilaa on rajallisesti, toisilla sisään mahtuu väkeä mittaamattomat määrät. Taivaissa asustaa iso joukko jumalia tai sitten vain yksi Jumala. Lisäksi taivaiden vakioasukkaita ovat apostolit, profeetat, enkelit, kerubit, yksisarviset ja muut taivalliset olennot. Yhteistä taivaille on, että pahaa sinne ei päästetä - ei ainakaan minkääntyyppisen perkeleolennon muodossa. Pahalla on oma valtakuntansa, jonka senkään sijainnista ei ole konsensusta. Sen sijaan jumalat itse saavat noin yleisesti ottaen tehdä mitä huvittaa, eikä niiden tarvitse noudattaa moraalisääntöjä tai etiikkaa toiminnassaan pitääkseen kiinni hallitsija-asemastaan. Nämä ovat taivaan säännöt.

Milky Way.

Mutta missä taivas on?

Joillekin taivas on fyysinen, toisille taas ei-fyysinen paikka ja kolmansille jotain siitä välistä. Kuuluipa ihminen mihin uskontoon hyvänsä, yleensä hän ei osaa määritellä maallisen maalin takana häämöttävää taivastaan kovin tarkasti. Hän vain haluaa sinne, koska siellä on hyvä olla. Piste.

Joillekin taivas on pilvien päällä tallustelua. Toisten mielestä se on vapaana liihottamista pitkin avaruutta. kolmannet uskovat, että taivas on kaikkien miljardien tähtien, galaksien ja koko mittaamattoman avaruuden takana. Voihan se olla. En vain tajua, millä logiikalla palakaan tuosta oletetusta tähtientakaisesta autuudesta olisi ihmisen tavoitettavissa ja varsinkaan hänen kuolemansa jälkeen.

Kun organismin elossapysymisen mahdollistavat olosuhteet katoavat, se kuolee. Sammuva aine napsauttaa pois päältä myös tietoisuuden, joka siinä asusti. Sähköt pois, ei valoja. Mutta minne tietoisuus menee, tästä ihmiset jaksavat kiistellä. Se on kummallinen kiistan aihe ottaen huomioon, etten ole nähnyt kenenkään jahtaavan lampun valon sijaintia, kun virta on katkaistu. Mutta ihminen on tietenkin miljardi kertaa ihmeellisempi kuin lamppu ja itseasiassa tajuttoman paljon monimutkaisempi ja merkityksellisempi kuin mikään toinen eliölaji maailmassa. Siksi ihmislajille ainoana koko kaikkeudessa on tarjolla mahtavat erikoisjatkot, joissa mitkään luonnonlait eivät päde ja tietoisuutta on mahdollista venyttää loputtomiin ilman aineen hitustakaan.

Aivot, jossa tämä tietoisuus heräsi ja muokkautui geneettisesti koodiohjatun aivorakenteen ja -toiminnan sekä miljoonien yksittäisten tapahtumien ketjun, kuten esimerkiksi synnyinolosuhteiden, ravinnonsaannin, huolenpidon, kasvatuksen, sairastelun, kriisien, elinympäristön tarjoamien mahdollisuuksien tai sattumien kautta juuri omanlaisekseen täydellisen uniikiksi tietoisuudeksi, on mahdollinen vain niissä aivoissa, joissa se asuu. Näin minä ajattelen. Kaikki mikä muokkaa aivoja ja niiden toimintaa, vaikuttaa myös tietoisuuden tapaan ilmetä.

Tietoisuudensiirtoleikkaus olisi käsityskykyni mukaan mahdoton operaatio. Minä olen mahdollinen vain minun aivoissani. Jos tietoisuuteni siirretään jonkun toisen aivoihin, minä lakkaan olemasta, sillä uniikille tietoisuudelleni ei ole enää fyysisiä ja neurokemiallisia elinolosuhteita.

Uskonnot eivät tällaisista pikku ongelmista välitä. Eihän haittaa, ettei ihminen tajua, Jumala kyllä hoitaa homman ihmisen puolesta. Pitää siis luottaa vain sokeasti. Jättää vähän elämättä, jos sillä tavalla pääsee paremmin taivasosuuksille.

Ja jos kaadun pää edellä asvalttiin, saan aivovamman etuotsalohkooni ja muutun aivan toiseksi persoonaksi, on vain uskottava, että jumalalliset voimat osaavat kyllä valita sen, mitä ne taivaaseen poimivat. Että pääseekö taivaaseen se minä, joka olin ennen iskua vain kelpuutetaanko sinne vasta viimeisin versio minusta.

Pelottava ajatus, valintatavasta riippumatta.

Kun kuolen, toivon todella, että kaikki jumalat ja perkeleet jättävät minut rauhaan. Eivätkä varsinkaan rahtaa minimaalista käsityskykyäni ympäri multiversumia venyttäen elämääni kuin purkkaa. Olen aivan riittävän ulalla täällä Suomen Turussa.

Miksi herkuttelen, kunnes yrjö koputtelee ovella?

Söin pussillisen Omar-toffeeta ja aloin voida todella huonosti. Tuijotin äklötyksen vallassa ympäriinsä lojuvia tyhjiä kääröjä sohvallani. Kesti hetken käsittää, että olin todellakin tehnyt sen taas - tyhjentänyt koko pussin tunnissa ypöyksin.

Kyseessä ei ollut ihmiskoe, vaan sula hulluus, jota toistan säännöllisesti. Mutta miksi. Miksi kukaan järjellinen olento hommaa itsensä toistuvasti tilaan, jossa joutuu pidättelemään oksennusta. Yritän pohtia.

Mitään todellista tarvettahan makealle en pode. Ja vaikka vannon joka kerta pahan olon velloessa, että ei enää ikinä, suistun näihin tilanteisiin uudestaan ja uudestaan kuin jonkinlaisen luonnonlain ruoskimana.

Näin se etenee. Menen kauppaan tarkoituksenani ostaa järkeviä ja tarpeellisia asioita, kuten pyykinpesuainetta, ruisleipää ja kaksi medaljonkia norjalaista lohta. Päässäni pyörii jääkaapin sisältö, pari vastikään netistä bongaamaani ruokaohjetta, hedelmänvalintaruletti ja pari laiskaa ajatusta siitä, että jaksaako kalaa paistaa tänään vai pitäisikö suosiolla edetä kotiruokatiskin annoksilla tämä ilta. Vannon, että nämä ovat kelvottomimmat ravintosisältöön liittyvät ajatukseni tässä vaiheessa, kun käteni keräilee ostoskoriin juustopaketin, kaurahiutaleita ja pussillisen mandariineja.

Mutta sitten se tapahtuu?

Näen leipäosastolla muffinsipaketin. Nanosekunneissa sisäinen sokeripetoni saa sähköiskun, ja herättää karjahduksellaan kaikki silmieni tappisolut, jotka ovat tähän saakka horrostaneet työpäivän jälkeisen aivousvan iltapäiväautuudessa. Silmänräpäyksessä 5-6 miljoonaa pikkuruista reseptoria ryhdistäytyy täyteen valmiuteensa, ja minä totta kai taistelen niitä vastaan urheasti, kunnes kohtaan väistämättömän tappioni ja kaadun ylivoiman alla.

Näkkileipäpakettien ja nuudelipussien silmäily ei auta tippaakaan. Alan huomata herkkuja kaikkialla. Kääretortun. Myslipatukoita. Omenahilloa, suklaakastiketta, riisivanukasta ja jäätelörasioita. Sokeri tirskuu sisään silmäkulmista niin, että tappisolut notkuvat, sillä käytävät on rahdattu täyteen piparkakkutalorasioita, luumutorttuja, suklaakalentereita ja marsipaanikuulia.

On kuin minun ja karkkiosaston välillä vallitsisi jonkinlainen mystinen vetovoima, sillä lopulta aina seison käytävällä, jonka molemmilla puolilla levittäytyy kymmenien metrien pituudelta erilaisiin olomuotoihin pakattua rasvaa ja sokeria. On patukkaa, pussia, askia, levyä ja irtotavaraa. Pehmeää ja kovaa, kirpeää, makeaa, suolaista ja pippurista. Pastelli vuorottelee toffeen kullansävyjen kanssa, suklaa tuntuu miltei suussa ja rapisevien pintojen alta pilkottavat kaikki ne värikartan lukemattomat sävyt, joiden on tutkittu kiihottavan nielemisrefleksiä ja lisäävän kuolaneritystä.

Ja mitä teen minä, jonka kauppareissua piti koordinoina terve järki ja taskusta pilkottava kauppalista? No alan tietenkin himoita. Limbinen järjestelmäni oli karkkihyllyjen kimpussa jo, kun minä onnetn tuijotin leipäosastolla sitä muffinsia. Ulospäin saatan näyttää tyyneltä ja ehkä hieman epätietoiselta. Vaikuttaa ehkä siltä, että voisin seuraavassa hetkessä kohauttaa olkiani ja kääntää selkäni sokerille. Todellisuudessa sisälläni on käynnissä sota, jonka voittajasta ei ole koskaan varmuutta.

Halu myrskyää minussa kuin itse perkele ja aivokuoreni vaatii toimintaa, joka on siis sen mukaan yhtä kuin tyydytys. Sisäistä palkintojärjestelmääni ei kiinnosta pätkän vertaa sellaiset pitkäntähtäisen suunnitelmat kuin, että en halua oksentaa tai että toiveissani on mahtua kulkemaan ovista tulevaisuudessa. Aivokuoreni käskee minua ojentamaan käteni kohti satavarmaa sokeriorgasmia. Limbinen järjestelmäni rukoilee signaalia vapauttaakseen ihanat opioidien kaltaiset välittäjäaineet huuhtelemaan halun kouristamia neuronejani.

Näin ajatellen on suoranainen ihme, että kykenen koskaan vastustamaan yhtään mitään välitöntä mielihyvää. Ärsykkeitä on liikaa, ja siksi minä löydän itseni yhä uudestaan tilanteista, joissa olen ylensyönyt itseni kipeäksi kuin mikäkin sokerinkipeä syöttöporsas.

Niinpä niin, ylensyönyt nimenomaan. Käytän täysin väärin koko mekanismia, enkä näköjään ikinä opi, ettei se kannata. Etteivät aivoni ole mikään hyväntekeväisyysorganisaatio, joka jakelee palkintoja loputtomiin ilman minkäänlaista toimintasuunnitelmaa ja tarkoitusta.

Mielihyväjärjestelmä on viisas, ja minä tyhmä - niin se menee. Aivoissani on annosteluautomaatti, joka saa nopeasti tarpeekseen siitä, etten osaa lopettaa esimerkiksi herkkujen ahtamista. Ensimmäisen namun kohdalla se toki tuuttaa aivoni täyteen mielihyvämolekyylejä, mutta sitten meno alkaa hyytyä. Pian en edes maista karkkia hyvänmakuisena. Palkintojärjestelmäni pyytää minua lopettamaan ja siirtymään muihin mielenkiinnon kohteisiin, mikäli kaipaan vielä dopamiiniorgasmeja. Elimistöni mielestä liika on liikaa, ja se on oikeassa.

Mutta minä en tätä tajua.

Käteni käy yhä karkkipussilla, hampaani jauhavat sokerimössöä ja nielemisrefleksini puskee töhnän kiltisti sisuksiini. Olen kuin automaattiohjauksessa. Ihmettelen itsekin, mikä minua riivaa.

Tällaista vimmaista mielihyvänarkkaamista on kuulemma testattu rotilla. Jyrsijöiden aivoihin asennettiin laite, joka stimuloi aivojen mielihyväkeskusta heikoilla sähköiskuilla. Sitten rotille annettiin vapaus annostella nappia painamalla itselleen aivo-orgasmeja. Pöljäkeparat unohtivat syödä ja naida, napin painaminen ohitti kaiken muun kiinnostuksessa. Pikkuiset käpälät tuuttasivat onnea hermoratoihin tuhansia kertoja tunnissa, kunnes jyrsijäraukat kuolivat uupumukseen.

Elossa pysymisen kannalta olisi siis järjetöntä, jos jokainen uusi karamelli ruiskauttaisi uuden dopamiinisuihkun aivoissani. Todennäköisesti väsyttäisin itseni kuoliaaksi mielihyvää jahdatessani, ihan niin kuin rotatkin. Ellei sitten vatsani halkeaisi ennen sitä.

Mutta kai tälle joku selitys on, kun vaikuttaa vieläpä siltä, ettei tämän tyyppinen käytös ole mitenkään harvinaista ihmislajin yksilöiden keskuudessa.

Ehkä yksi selitys on tapa.

Olen tottunut hakemaan mielihyvää herkuista. Tietynlaiset tilanteet herättävät tapani henkiin ilman sen suurempaa ajattelua, energiaa tai tahdonvoimaa. Kun näen kaupassa muffinsipaketin, kun olen väsynyt, surullinen ja tarvitsen lohduttajaa, alan samantien kaivata lääkkeeksi jotakin makeaa. Olen toistanut sokerilaastarointia niin monesti, että muut vaihtoehtoiset lohdutusmekanismit vasta käynnistelevät moottoreitaan lipuakseen tajuntaani, kun sokerinhimo kaasuttelee jo hermostossani. Tapa saattaa selittää myös sen automaation, millä pyrin takomaan taivasta sisuksiini, kunnes keksipaketeista, namupusseista ja suklaalevyistä on jäljellä enää käärepakkauksia.


Myös riippuvuutta saattaa ilmetä.

Palkinto synnyttää mielihyvää ja mielihyvään voi jäädä koukkuun. Tai siis mielihyväjärjestelmän ideanakin taitaa olla houkuttaa ihminen palkintojen avulla huolehtimaan selviytymisestään, että sikäli koukkuun jäämisessä eli palkinnon jahtaamisessa ei ole mitään merkillistä. Kunhan se tapahtuu kohtuuden rajoissa, eikä aiheuta vahinkoa yksilölle. Lievässä määrin kaikki ihmiset ovat siis riippuvaisia palkintojärjestelmän annostelemasta mielihyvästä ja kärsivät vieroitusoireista, kun eivät pääse toteuttamaan tapaansa hankkia jokapäiväistä taivasannostaan.

Ihmisellä on evoluution muokkaama ominaisuus pitää makeaa miellyttävänä makuna. Tällainen ominaisuus on ollut tärkeä aikoina, jolloin ruokaa on joutunut etsiskelemään ja vaivannäkö on kannattanut painottaa runsasenergisten ravinnonlähteiden hakemiseen. Makea on merkki kaloripaljoudesta.

Tuoreimpien tutkimusten mukaan sokerista ei ole löydetty mitään neurokemiallista mekanismia, joka aiheuttaisi riippuvuutta yhtään kenelläkään. Sokeri ei siis ilmeisesti käyttäydy aivoissa samalla tavalla kui faktista kemiallista riippuvuutta aiheuttava huume, vaikka se voi tuntua siltä. Silti vieroitusoireet saattavat olla ihan tosia. Oma tulkintani tästä yhtälöstä on tehty ainokaisella aivosolullani, joten amatöörinäkemyksiini luottaminen tapahtuu omalla vastuulla.

Riippuvuushan syntyy, kun palkintojärjestelmää aktivoidaan toistamalla tietty asia uudestaan ja uudestaan. Jatkuva mielihyvä taas saa aivot vaatimaan lisää ja suurempia annoksia. Oma näkemykseni ja osittain myös kokemukseni onkin, että ihminen saattaa tulla riippuvaiseksi suunnilleen mistä tahansa. Juoksemisesta, pelaamisesta, seksistä, vanhojen peltilelujen keräämisestä, puolisonsa huomiosta, yhtämittaisista kehuista tai vaikkapa sokerista.

Kaava on helppo: MIELTYMYS + TAPA + TOISTO = RIIPPUVUUS

 Tässä yhtälössä vain riippuvuus ja toisto ovat vakioita. Mieltymyksen paikalle voi heittää mitä tahansa, samoin tavan sisältö on vaihdettavissa.

Summa summarum - minulla on teoriassa kaikki mahdollisuudet löytää tapa lypsää mielihyväruiskauksia jotenkin muutoin, kuin hankkimalla myrkytystila Omar-toffeesta. Teoriassa minun pitäisi myös tajuta, ettei palkintoja irtoa kuin muutaman namupalan verran, joten koko karkkipussin syöminen on paitsi tyhmää myös itsekidutusta. Teoriassa niin monet asiat ovat mahdollisia.

Saapas nähdä, mitä tapahtuu seuraavan kerran karkkihyllyjen ääressä tai kun käteni toistaa karkkipussissa jo automaattiohjelmointia.

Tunnustuksia

Tajusin tässä taannoin, että saatan rikkoa lakia ja sääntöjä ajatuksissani. Tai siis rikon. Ja oikeestaan aika tahallani.

Olen siis ajatusrikollinen, eli henkilö, jonka elämäntapaan kuuluu tarkoituksellinen ajatusrikosten tekeminen. Tällainen toiminta ylläpitää toista yhteiskunnallista vaikuttajaa, nimittäin ajatuspoliisien ammattiryhmää. Ei kovin yllättävää yhtälö, ainakaan mikäli Newtoniin on uskomista. Newtonhan laskeskeli, että jos kappale vaikuttaa toiseen kappaleeseen jollakin voimalla, niin toisen kappaleen on vaikutettava samanaikaisesti ensimmäiseen yhtä suurella vastakkaisella voimalla.

Vastakkain ovat siis ainakin ajatusrikolliset ja ajatuspoliisit. Siis arkena. Juhlapäivinä kaikki tahot sotivat kaikkia vastaan, ja sitä kutsutaan ajatusjengisodaksi.

Kuten kaikki yhteiskunnassa, myös tämä rikollisuuden muoto käsittää erilaisia yhteiskuntatasoja tai -luokkia. Luuseritasolla ovat ajatusnarkit, keskitasolla häärivät pätevöityneet ajatusrosvot ja ylimpänä ajatusmafiapomot. Väliin mahtuu paljon muutakin häslääjää. Järjestäytynyt ajatusrikollisuus toimii aika samalla kaavalla kuin reaalimaailman vakavien rikosten tekemiseen keskittynyt jr-rosvoilu. Se saa toimeentulonsa muun muassa törkeillä ajatusrikoksilla, kuten ajatuspetoksilla, ajatuskiristyksillä, ajatusvelanperinnällä, ajatushuumekaupalla ja ajatusprostituutiolla.

Voisi luulla, että ajatusrikollisuus on pääosin piilorikollisuutta, mutta niin ei ole. Taitavimmat ajatusrötöstelijät eivät toki jää välttämättä koskaan kiinni, mutta uunot narahtavat siinä missä reaalimaailmassakin. Ajatusrikollisuus nimittäin puskee läpi kaikesta kuin bakteeri elimistössä.Se paistaa läpi puheesta, käyttäytymisestä, pukeutumisesta, tekstistä, kodin sisustuksesta, automallista, jääkaapin sisällöstä, omistuksia kuvaavasta grafiikkapiirakasta verkkopankissa, ammatista, koulutuksesta, sosiaalisista suhteista, some-käyttäytymisestä ja ihan vain henkilön naamasta.

Itse tosin pyrin harjoittamaan mahdollisimman paljon nimenomaan piilorikollisuutta, sillä en pidä siitä, että minua läimitään poskelta toiselle ja nollataan vain siksi, että joku muu on päättänyt ajatusteni olevan vääriä. Ajatusrikollisen hommista loikkaan välillä myös ajatuspoliisin rooliin, mikä ei ajatusmaailmassa ole lainkaan yhtä harvinaista, kuin reaalimaailman rosvo-poliisi -suhteissa. Rötöstely on kuitenkin sitä ominaisinta ajattelua itselleni, mistä geenivirheestä se johtuukin.

Pohdin ajan määrittelyä, atomin romahtamista, kaikkeuden rakennetta ja sitä, miten sama aine voi ottaa niin erilaisia elämän ja tietoisuuden muotoja, että minusta tuli esimerkiksi näin erinomainen yksilö ja kissani on julmettu tollo, puhumattakaan tietysti liudasta nimeltä mainitsemattomia ihmislajin edustajia. Mietin sitäkin, että miten veren hyytyminen voi olla niin monen osatekijän järjestelmä, ja saisiko tuon punaisen nesteen valumaan ulos korvistaan juomalla esimerkiksi litran verran kalanmaksaöljyä. Tai miksi ihminen kantaa huolta lajien sukupuutosta, kun 99 prosenttia maapallolla eläneistä eliölajeista on kokenut tämän väistämättömän kohtalon, joka odottaa sivumennen sanoen myös itseensä ihastunutta ihmislajia.

Mietin ihmisen suhdetta uskontoihin ja uskomusjärjestelmiin. Miten älyttömänä ihminen pitää yhtä aikaa ajatusta kaiken tarkoituksettomuudesta ja tarkoituksenmukaisuudesta. Miten ihminen sanoo toiselle, että uskonnot ovat tahdottomille älykääpiöille ja uskoo silti itse rahaan, jota sitäkään ei ole olemassa muualla kuin mielikuvituksessamme.

Minä ajattelen häikäilemättä niin feministisiä kuin sovinistisiakin ajatuksia.

Pidän miehiä typerinä testosteronimonstereina ja naisia naurettavina naukujina. Ajattelen väkivaltaisia ajatuksia. Suunnittelen tuottoisia puhalluksia, joilla saisin haltuuni määrättömästi toisten omistamaa varallisuutta. Mietin murhaamista ja terroristi-iskujen toteuttamista. Ajattelen näpistämistä lähikaupassa ja autonrenkaiden puhkomista parkkipaikalla.

Kokeilen ajatuksissani syntymistä niihin viimeisiin viidakkokulttuureihin, joissa ei tunneta tietoliikennettä tai antibiootteja. Mielikuvituksessani olen faarao, arkkitehti, fyysikko, aivokirurgi ja löytöretkeilijä. Olen hirvikärpästen piinaama sonni helteessä, omasta ydinperheestä haaveileva nuori homo erectus naaras ja se kala, joka nousi kuivalle maalle nähden maailman epätarkkana ja vääristyneenä ilman veden silmille antamaa apua.

Kuvittelen ihoni mustaksi, ympärilleni 200 kiloa ihraa tai vartalooni kiinni peniksen. 

Ajatuksissani olen visvainen sukupuolitauti, sisäelinvaras ja ammattihuora. Minä olen kokeillut kaikki lääke- ja huumausaineet, naittanut naapurini kamelin kanssa ja harrastanut seksiä Citymarketin hevi-osastolla.

Olen ratkaissut maailmaa piinaavat konfliktit ydinaseilla ja puuttunut väestönkasvuun biologisin asein. Olen ollut julma diktaattori ja lempeä jumala. Jälkimmäinen rooli ei tosin ollut erityisen sopimaton, paitsi niiden mielestä, jotka pitävät jumalaksi julistautumista kuolemansyntinä. Lakejakin taisin rikkoa jumalanroolissani silloin, kun armahdin kaikki murhamiehet ja lapsenraiskaajat luottaen heidän hyvyyteensä. Tai lähetin 170 valittua opetuslastani raketilla avaruuteen etsimään ideaa, jonka kadotin.

Mietin, että jos olisin kokki, sylkisin kaikkien ääliöiden annoksiin. Ja kun puolijalo itämainen kissani tuijottaa minua ja naukuu taukoamatta jo toista tuntia, suunnittelen sen operoimista mykäksi.

Ajattelen mustavalkoisesti, liian suureellisesti ja liian kapeakatseisesti. Teen ajatusvirheitä. Kyseenalaistan auktoriteetteja. Nielen valheita ja huuhaata. Pääni sisuksissa käytän sumeilematta kirosanoja, harrastan rasismia, syrjintää, ihmisoikeusloukkauksia ja viljelen sellaisia yhteisymmärryksessä arkikielenkäytöstä kuoppaamiamme ilmaisuja kuin vajakki, neekeri ja homoaivo. Ajatuksissani ärsytän tahallani, olen epäreilu, ylimielinen, kohtuuton, omahyväinen ja lapsellinen.

Minä tuomitsen, arvostelen ja lokeroin. 

Rakennan ihmisille ja ideoille jalustoja sekä heitän samaa vauhtia halveksuntani syvimpiin rotkoihin kuolemaan. Minä innostun ja unohdan. Jätän jatkuvasti mittaamattomat määrät keskeneräisiä ajatuksia jälkeeni piittaamatta pätkän vertaa niiden ympäristövaikutuksia.

Ajatuksissani tapaan kenet tahdon, päihitän hänet väittelyssä ja kuljen sen jälkeen henkseleitäni paukutellen minne haluan. Saatan ihan vain huvikseni väittää, etten tunnusta Suomen valtiota ja että Newton oli yhtä väärässä painovoimassa, kuin elämänsä mittaisessa pakkomielteessään löytää Raamatusta salattu koodisanoma.

Ajatuksissani voin määritellä uusiksi minkä tahansa teorian, sopimuksen tai lain ja luoda oman maailmanjärjestykseni niiden tilalle. Voin irtisanoutua kaikesta, kieltäytyä käyttämästä rahaa, vaatteita ja sanoja. Ajattelen toisinaan kanojen kielellä ja puhun sujuvasti valasta ja kärpästä.

Ajattelen ajatuksia, joita en ymmärrä, joihin minulla ei ole koulutusta, minkäänlaista asiantuntemusta tai lupaa. Ajatukseni harhailevat vuorotellen kaikkien varpailla tai omistusalueilla – tiedemiesten, asiantuntijoiden, historian, fysiikan lakien, työnantajani, läheisteni, yhteiskuntasopimusten, ja sellaisten uskomusjärjestelmien, joihin me olemme tottuneet luottamaan vuosisatojen ja -tuhansien aikana. Ajatuksissani en sitoudu mihinkään enkä keneenkään.

Huolimatta siitä, miten kuumeinen aivomyrsky minua milloinkin vaivaa ja miten käsittämättömän montaa asiaa aivolinkoni kykenee veivaamaan – ajatukseni ovat vain ajatuksia.

Aivoni syntyivät tähtipölystä. Ne tekevät sen minkä pystyvät ja ehtivät sen silmänräpäyksen aikana, jonka vietän tietoisena olentona maapallon historiassa. Jos olemassaoloni suhteutettaisiin universumin historiaan, silmänräpäys kuvaamaan elämääni mittaa olisi melkoista liioittelua.

Ajatukseni voivat rikkoa säälimättä kaikkia lakeja ja kaikkea sovittua rikkomatta silti yhtään mitään. Synnyin sattumasta ja aivan pian katoan aineen ikuiseen kiertokulkuun vieden mietteeni mennessäni. Mutta siihen asti aion hävyttömästi ja piittaamattomasti ajatella kaikkea, mitä päähäni sattuu pälkähtämään.

Ugh.

Alku

Blogin pystyyn laittaminen on hiton työlästä.

On mietittävä kaikenlaista pitkäveteistä ja rassaavaa, kuten esittelytekstejä, navigointinamiskoita, ala- ja ylätunnisteita, sitä sun tätä palkkia, elementtien sijoittelua, taustavärejä, fontteja, kuvien käyttöoikeuksia etc. Olin jo aikeissa potkaista läppärin sängyn alle ja toivottaa koko projektin bittiavaruuteen, kunnes sain ällistyttävän oivalluksen.

Uuden, hienon blogisivustoni ei tarvitsekaan pullahtaa maailmaan yhdeltä istumalta, sillä kaikki tässä elämässä ei ole syöksysynnytystä. Olin hämmästynyt tästä tietoisuuteeni juhlavieraaksi saapuneesta järjenhitusesta, kuten itseasiassa olen ollut aina, kun ainoa aivosoluni on viitsinyt liikahtaa.

Sen sijaan, että olisin tuhonnut tuntien tuhertamisen tuloksen, kaadoin itselleni glögiä ja lämmitin sen hienostuneesti mikrossa. Kuumaa juomaa hörppiessäni mietin, että elämässä olisi hyvä muutenkin lopettaa se silmitön ryntäily, jota olen tottunut pitämään elämäntapanani kaikki kuluneet neljäkymmentä vuotta. Että nelikymmenvuotiaana pitäisi jo tajuta, että perille ehtii ihan yhä huonosti, vaikka hosuisi kuinka.

Vähän niin kuin kaupunkiliikenteessä, kun löydät vapaan kaistan, jossa kukaan ei junnaa edessä ja liikennevaloillakin on hyväntuulisen vihreä päivä. Hyriset tyytyväisenä, että kerrankin, kerrankin kaikki sujuu kuin tanssi. Silmäilet kelloa, taustapeiliä ja baanaa edessäsi. Se loskaa roiskiva valojenmissaaja pumppujalkoineen on jossakin kaukana takana, valitsi hölmö väärän kaistan, hahhaa. Uuden autosi iskarit ovat pehmeät, ratti kuin samettia ja sen tassut pureutuvat tukevasti riitteen nuolemaan asvalttiin.  Kun ensimmäiset punaiset pärähtävät eteen, ajattelet myötämielisesti, että kohtuus kaikessa. Saatat ehkä jopa hyräillä. Kaasujalkasi ja sulava rytmitajusi ruuhkissa ovat kuin erityispalkintoja taivaasta, sinä ajattelet ja silmäilet lauhkeana ympärillesi.

Sitten huomaat sen ja karjahdat: MITÄH!!! Miten on mahdollista, että pumppujalka hieroo tyytyväisenä leukaansa rämässä ooppelissaan viereisellä kaistalla! Miten se ehti, sehän jäi ajat sitten kauas jälkeen ja roikkuuko sillä vielä wunderbaum taustapeilistä, voi jumalauta.

Kohtalon ivaa, sanoisi joku. Olen periaatteessa samaa mieltä, mutta en voi käyttää termiä kohtalo, sillä joku saattaisi kuvitella, että uskon ennalta määrättyyn, vaikka se ei pidä paikkansa. Uskon tasoittaviin tekijöihin ryntäilyn ja maltillisen etenemisen välillä ennen maalia. Ainakin noin enimmäkseen, ainakin omassa arjessani, vaikkakaan en väitä, että kestävyysjuoksija pinkoisi sadalla metrillä yhtä aikaa maaliin pikajuoksijan kanssa.

No niin, eksyin itselleni tyypillisesti aika kauas blogin aloittamisvaikeuksista. Mutta on se hankalaa. On, kokeile vaikka.