Avoin kirje isoäidilleni, kodittomien yönä

Tänään vietetään asunnottomien yötä. Päivämäärällä on minulle suuri henkilökohtainen merkitys. Myös aiheella: hylätyksi tulemisella, yksinäisyydellä ja kodittomuudella.

Sinä, isoäitini, kuolit tasan 12 vuotta sitten asunnottomien yönä. Muistan sen aina, kuinka pieni sitkeä vartalosi harmaantui, kutistui ja jähmettyi laihojen raajojen ikikoukuiksi hoitolaitoksen sänkyyn kahdessa vuodessa. Kuinka viimeiseen saakka olit onnellinen siitä, että vihdoinkin sinulla oli joka päivä ruokaa riittämiin. Ehkä muistisairauden taannuttamana palasit ajassa taaksepäin, josta halki pitkän elämäsi valtavat arvet repineet traumat taas palasivat. Voin vain aavistella, sillä et osannut kertoa siitä, pukea sanoiksi noita järkyttäviä kokemuksiasi.

Koit yksinäisyyttä, jonkalaista on vaikea kuvitella. Yksinäisyyttä, joka ei jättänyt koskaan rauhaan myöhempinäkään vuosinasi, vaan sai ikuisesti pelkäämään hylkäämistä - epäilemään kaikkea ja kaikkia viimeiseen henkäykseesi saakka.

Sinä synnyit vuonna 1913 erääseen pieneen maalaispitäjään. Pienikokoinen mustasilmäinen tyttö, jonka mustat hiukset saivat ihmiset halveksimaan sinua. Niin kuin sinä olisit voinut valita geenisi tai sen, kenen lapseksi synnyit. Huonon naisen tyttäreksi, naisen, joka ei kyennyt huolehtimaan jokaisesta eri miesten kanssa maailmaan saattamista jälkeläisistään - sinustakaan.

Olit vain 6-vuotias, kun jouduit huutolaiseksi. Mietin usein sinua siellä ihmisjoukkojen edessä, pientä tummaa tyttöä risaisissa vaatteissa kauppatavarana. Et pystynyt vielä vanhalla iälläkään juuri puhumaan noista ajoista, niin avoimiksi haavat jäivät. Vuodet vieraiden ihmisten kodeissa, joissa osassa sinua kohdeltiin kuin orjaa ja toisissa pidettiin palvelijana. Mutta ruokaan liittyvistä traumoistasi ei ollut vaikea päätellä, että nälkää sinä jouduit näkemään.

Suoritit kuitenkin keskikoulun loppuun iltakoulussa, mikä oli suoranainen ihme noissa oloissa eläneelle tyttölapselle. Sinä et kärsinyt aikasi lasikatoista tai piitannut siitä, mikä on naiselle ja köyhälle soveliasta.

Jo hyvin nuorena päätit ottaa ohjat omiin käsiisi ja karata palvelusperheestäsi. Onkin monilla tavoin vain sattuman oikkua, että minä olen nyt tässä naputtelemassa tätä kirjettä sinulle. Olit karatessasi vasta 15-vuotias ja matkalla Höyrylaiva Kurun kyytiin. Sinä kuitenkin myöhästyit sen kohtalokkaan verran, että alus ehti irrota laiturista. Onneksi, sillä laiva upposi miltei heti tämän jälkeen ja vei pohjaan yli 130 ihmistä. Käsittääkseni et hankkinut uimataitoa koskaan, joten sinulle tuo matka olisi ollut kohtalokas, eikä minuakaan silloin olisi olemassa.

Karkumatkaa omaan elämääsi et kuitenkaan jättänyt väliin, vaan kulkusi vei Tampereen kautta Helsinkiin.

Olit urhea nainen, 155-senttinen sitkeä selviytyjä, eikä sinua pelottanut puhkaista loputtomaan yksin yrittämiseen liittyviäkään näkymättömiä kattoja kerta toisensa jälkeen.

Työskentelit rahtilaivoissa siivoten ja emännöiden vuosien ajan. Nainen merillä tuohon aikaan ei ollut aivan tavallinen juttu. Sodan alettua värväydyit muitta mutkitta lotaksi, ja vielä vuosikymmenien jälkeen nauroit kysymykselleni, että pelottiko luotien viuhuessa yli. "Ei", sinä vastasit, "meitä nauratti". Viisikymmenluvun alussa rikoit taas tabuja ja avioiduit itseäsi 15 vuotta nuoremman miehen kanssa, sait pojan ja erosit vastoin kaikkia ajalle sopivia tapoja.

Ponnistit elämääsi tyhjätaskuna, ilman minkäänlaista perheen tukea ja paiskit koko elämäsi töitä varmistaaksesi vanhuuden, jossa ei tarvitsisi nähdä nälkää. Moni helsinkiläinen vaikuttaja saattaa muistaa sinut kokousreissuiltaan Säätytalolta, jonka narikassa tienasit yllättävän hyvin hankkien lopulta yksin isohkon, velattoman asunnon Kruunuhaasta.

Mutta niin kuin usein käy, pärjääminen muuttui taisteluksi ja taistelu lopulta pakkomielteeksi, jossa hellittäminen olisi tarkoittanut maailmanloppua. Niinpä muistan hyvin lapsuudestani, kuinka matkustin mukanasi kupongin kanssa metrolla kaupungin toiselle laidalle, jossa sait voipaketin viisikymmentä penniä halvemmalla kuin lähistön kaupoista. Ja kuinka salaa kiikutin roskikseen homehtuneita leivänkannikoita ruokakomerostasi, ettet sairastuttaisi itseäsi saituudellasi. Ja lopulta matkustin säännöllisesti Turusta Helsinkiin kantaakseni muovikasseittain ruokaa sinulle, koska tiesin, että värjöttelit asunnossasi nälissäsi säästäen yhä roposiasi vieläkin pahemman päivän varalle. Sellaisen päivän, ettei kaapeista löytyisi edes jauhopussia, josta saisit madot pois noukkimalla keitettyä puuron.

Isoäitini, sinä et oppinut koskaan elämäsi aikana luottamaan, että sinulla olisi vielä huomennakin katto pääsi päällä ja lautasella sen verran ruokaa, että pysyisit elossa. Säästäminen ja huomiseen varautuminen loppui vasta, kun nopeasti edennyt vaikea muistisairaus pyyhki armollisesti aivoistasi pois tiedon kantakaupungissa tyhjillään odottavasta kodistasi, kaikista osakkeistasi ja säästötilisi saldosta.

Olit 92-vuotias, kun kuolit. Jostakin syystä sydäntäni repi kohtalon armoton iva, joka lukitsi sinun lähtösi asunnottomien yöhön, kodittomuuteen. Sillä sitä sinä olit koko pitkän elämäsi, jostakin syvältä korjaamattomasti juuriltasi revitty, vailla huolenpitoa, turvaa ja henkistä kotia. Ihminen, joka vasta muistin hiipuessa suostui uskomaan, että jollekulle jonakin oleminen ei edellyttänyt aina vastapalvelusta tai maksua.

Tänä iltana minä mietin sinua, isoäiti. Lasikatoista piittaamaton orpolasta, itsenäistä ja vahvaa naista vangittuna loppuun saakka sitkeään yksinäisyyteen.

Ehkä juoppo poikasi - kelvoton isäni, joka lopulta kaatoi elämäntyösi ja säästösi kurkustaan alas kolmessa vuodessa kuolemasi jälkeen - ajatteli sinua tämän runon kirjoittaessaan:

Joskus ikkunaani kolkuttaa

syksyn riisuma oksa,

kuin pakolaisen matkasauvasta,

hiljainen kopsa.

Tuulisena iltana itkien

yhä ikkunaani vasten.

Myös minun se laulu on,

laulu kaikkien orpolasten.

Rakkaudella,

Rebekka ree repata, repalisko repsis
- niin kuin sinulla oli tapana sanoa.

Tyttöjenpäivästä ja väkivallasta

Makaan sängyllä ja tuijotan tuulen kulkua ruskan maalamien puiden lehvästöissä. Naamaani särkee, suussani on muovailuvahan näköistä massaa - kirurgista pastaa, sanoivat. Yläleukani sai osakseen tänään suomalaista hammaskirurgista osaamista, reilut puolitoista tuntia erilaisia temppuja ja instrumentteja, joista en onneksi nähnyt vilaustakaan leikkausliinan alla. Tehtäväni oli vain pysytellä paikoillaan ja antaa äänimerkkejä aina, kun puudutus alkoi vaihtua polttavaksi kivuksi.

Leikkausliinan allakin puristin silmiäni tiukasti kiinni, en tahtonut nähdä suuni ympärille jätetyn aukon raoista vilaustakaan kaikista niistä työkaluista, joita he käyttivät. Onneksi seuranani oli aina niin mukava ajatuksenlentoni, joka sai minut miettimään alkeellisissa oloissa hohtimilla irti kiskottavia hampaita ja tyttöjen raakoja sekä hengenvaarallisia sukuelinten silpomisia.

Mietin likaisilla maalattialla auki kiskottavia reisiä, mietin verevään ja tuntoherkkään limakalvoon työntyvää partaterää, mietin desinfioimattomia sormia pitelemässä häpyhuulia, amputoimassa lapsen elämästä terveyttä, orastavaa seksuaalisuutta ja kivutonta kanssakäymistä miessukupuolen kanssa. Mietin lapsen kivunkiljahduksia, reisien samettisella iholla juoksevia verinoroja ja kyyneliä poskilla.

Tänään vietetään kansainvälistä tyttöjenpäivää. Minä vietin sitä sinisen leikkausliinan alla.

Minulla, valkoisella länsimaisella naisella oli vaikeuksia kestää toimenpidettä, joka tehtiin mahdollisimman kivuttomasti terveyteni hyväksi. Naamani oli tulessa toimenpiteen jälkeen ja suussani maistuu yhä veri. Minä sain kuitenkin valita, minulle annettiin vaihtoehtoja ja kerrottiin niiden seuraukset.

Minua hoidettiin.

Jos lapseni joutuisi samaan tilanteeseen kuin minä nyt, suosittelisin hänelle toimenpidettä sen ikävistä puolista huolimatta.

Tyttöjen ympärileikkaus ei ole hoidollinen toimenpide, vaan rituaalinen törkeä pahonpitely. Tyttö ei voi valita suostuuko hän siihen vai ei, hänellä ei ole vaihtoehtoja, eikä hän saa tietää seurauksista. Vaikka äidit näissä kulttuureissa ovat kokeneet silpomisen seuraukset ja isät katselleet niitä sivusta koko ikänsä, silti he saattelevat lapsensa samaan kärsimykseen. Jotkut heistä tekevät niin, vaikka ovat integroituneet jo länsimaiseen yhteiskuntaan ja heidän lapsensa ovat syntyneet esimerkiksi Suomeen suomalaisina.

Sinisen leikkausliinan alla sitä oli normaaliakin hankalampi tajuta, kun terät raapivat omaa luuta ja kipu oli läsnä konkreettisesti.

Pelottavinta kaikessa väkivallassa on sen normalisoituminen. Pelottavinta on, että tavalliset ihmiset liukuvat asteittain sisälle hyväksyntään ja lakkaavat lopulta näkemästä väkivaltaa väkivaltana. Suurin osa tätä tekstiä lukevista ei todennäköisesti kykene asettumaan sen äidin tai isän asemaan, joka luovuttaa lapsensa silpojan armoille.

Me paheksumme heitä, sillä satuttavat lasta julmasti ja tekevät yhdynnästä meidän näkökulmastamme perverssin, sairaan tapahtuman ja synnytyksistä hengenvaarallisia. He paheksuvat meitä, koska me jätämme äidit yksin vastasyntyneidensä kanssa ja työnnämme vanhuksemme laitoksiin irrottaen heidät perheyhteisöistämme. He paheksuvat meitä, koska me jätämme kaikki toisemme yksin, lukkiudumme omiin asuntoihimme ja arvostamme omaa henkilökohtaista rauhaamme roimasti enemmän kuin perheenjäsenistämme huolehtimista.

Istuin keväällä taksissa aamuyöstä, kun ajoimme Kupittaan mielisairaalan ohi. "Tuolla", kuljettaja osoitti, "tuolla niitä vanhuksia pahoinpideltiin". Kuljettaja oli somalitaustainen nuorehko mies. Hän oli hyvin tuohtunut tapahtumasta, sain hänen puheistaan sen käsityksen, että asia oli kuohuttanut ihmisiä hänen somaliyhteisössään. "Suomalaiset ovat hulluja", hän voihkaisi. "Te panette vanhuksenne laitoksiin, hylkäätte heidät sinne vieraiden käsiin. Ja sitten ne vieraat pahoinpitelevät heitä!" Mies kertoi, ettei hänen kulttuurissaan vanhusta voisi koskaan hylätä samalla tavalla, vaan perheen velvollisuus oli huolehtia vanhuksistaan, kunnioittaa ja arvostaa näitä, kuten vanhukset olivat aikoinaan tehneet heille itselleen.

Somalit ovat yksi tyttöjen sukuelinten silpomista harjoittava kansa. Tyttöjen pahoinpitely on yhtä syvällä heidän kulttuurissaan, kuin vanhusten pahoinpitely meidän kulttuurissamme heidän näkökulmastaan tarkasteltuna.

Eihän se ole yhtään sama asia, joku saattaa nyt miettiä. Ei niin. Fyysinen ja psyykkinen väkivalta ovat kuitenkin läheistä sukua toisilleen. Molemmat aiheuttavat kärsimystä, molemmat voivat tappaa. Molemmilla on myös vahva taipumus uida sisään kulttuureihin ja tapoihin, käsityksiimme oikeasta ja väärästä muuttaen meidät sokeiksi omalle toiminnallemme.

Tästä erinomainen esimerkki on sosiaalinen media, jonka kulttuurinen koodisto on vasta työntymässä ulos synnytyskanavastaan - meistä yhteisönä. Tällä hetkellä se on käytännössä kuin oma valtionsa, ilman sääntöjä tai lakeja. Suomen sisällä on tehty aluevaltaus, josta poliisikin toteaa, etteivät fyysisen maailmamme käsitykset oikeasta ja väärästä oikeastaan päde siellä. Syy ei ole poliisissa, vaan väkivallan vallankaappauksessa ajattelussamme, siinä, mitä pidämme normaalina.

Kadulla vain harva meistä sietäisi niitä yhteisömme yksittäisille jäsenille sekä myös kokonaisia kansanryhmille kärsimystä aiheuttavia arkipäiväisiä tapahtumia, joita some on pullollaan. Vain harva meistä toteaisi netin ulkopuolisessa elämässä, että noh, se on sellaista huutelua ja läppäuhkailua vaan. Ja että uhrin velvollisuus on jättää tällainen someriehuminen omaan arvoonsa, ellei hän sitten välttämättä halua olla niin perkeleen pikkusieluinen, että näyttää avoimesti naurettavan loukkaantumisensa kaikille.

Hei, huhuu - me olemme siis luomassa kulttuuria, jossa tuomittavien tekojen paljous normalisoi ne ja muuttaa ei-tuomittaviksi. Puhumme somesta jonakin rinnakkaisena todellisuutena, niin kuin sillä ei olisi vaikutusta tänne konkreettisten käytöstapojen, lakien ja kärsimysten maailmaan.

Olen joutunut toimittajanurallani usein erilaisten netin kautta tehtyjen asiattomuuksien, vihjailujen, suoranaisen mustamaalaamisten ja uhkailun kohteeksi. Niillä on ollut konkreettinen vaikutus paitsi työhöni myös siviilielämääni.

Tietoni ovat olleet jo pitkään suojattuja turvallisuuteni takia. Se vaikeuttaa jokapäiväistä elämääni. En voi asioida monissa verkkokaupoissa normaalisti, puhelinliittymien saaminen operaattoreilta on takkuillut, laskut eivät löydä perille ja esimerkiksi Veikkaukseen jouduin lähettämään oikein kuvakaappauksena todisteen siitä, että olen Suomessa asuva suomalainen. Pikku juttuja, mutta niihin törmää yllättävän usein kuten siihenkin, että omien tietojen salassapitämisestä on syytä huolehtia itse vielä erikseen, ettei kolmas osapuoli törppöile ja luovuta niitä eteenpäin.

En edes tiedä, kuinka monta kertaa työnantajani on saanut minusta irtisanomisvetoomuksia vuosien varrella. Kirjoitettuani afgaanittaustaisesta turvapaikanhakijasta Turun puukotusten silminnäkijänä, erottamisvaatimuksia tuli työnantajalleni kuulemani mukaan ainakin toistakymmentä. Minua seurattiin kaupungilla, minusta otettiin kuvia. Kun taksikuski kysyi eräältä toiselta toimittajaltamme kyydin aikana toimitukseen, että onko hän Rebekka Härkönen ja kertoi, että hänellä olisi minun kanssani asioita selvitettävänä - en tilannut sen jälkeen enää koskaan taksia kotiosoitteeseeni. Kuullessaan määränpääkseni Turun Sanomien toimituksen, eräs toinen taksinkuljettaja halusi tietää, missä asun.

Kupittaa-keissin yhteydessä erään luentotilaisuuden järjestäjä soitti minulle ja halusi keskustella vakavasti turvallisuudestani tilaisuudessa. Hän oli saanut lukuisia täysin ala-arvoisiksi kuvailemiaan sähköposteja, jonkalaiseen ilmiöön hän ei pitkän uransa aikana ollut kertomansa mukaan törmännyt koskaan aiemmin. Tämä ei todellakaan ole ainoa esiintyminen, jossa esiintymiseni on pyritty saada estetyksi ulkopuolisten somevoimien painostuksesta.

Tässä vain muutama esimerkki nettiriehumisen aiheuttamista haitoista omassa elämässäni.

Some ja tämä konkreettinen maailmamme ovat limittäisiä todellisuuksia ja siksi niissä pitäisi päteä samat säännöt ja lait. Emme saa sulkea silmiämme siltä todellisuudelta, että tilanne on tällä hetkellä luisumassa yhä vakavampaan suuntaan ja yhä suurempaa kärsimystä aiheuttavasta häiriköinnistä eli psyykkisestä väkivallasta on tulossa uusi normaali.

Kasvatamme hirviötä povellamme, ruokimme sitä omalla sekä lähimmäistemme kärsimyksillä ja kieltäydymme näkemästä, että kyseessä on hirviö.

Ihmisluonteeseen kuuluu ja tulee ikuisesti kuulumaan tietynlainen naiivi ja hyvin subjektiivinen sinisilmäisyys oman toiminnan oikeuttamista kohtaan. Oikeutamme itsellemme helposti kaikenlaista, olemmehan taitavimpia huijaamaan juuri itseämme. Tästä syystä meidän pitäisikin tiedostaa tämä heikkous ihmisyytemme perusominaisuutena ja pyrkiä ulos itsestämme, pyrkiä objektiivisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen ihmisyydestämme huolimatta.

Vaikka on kansainvälinen tyttöjenpäivä, meillä kaikilla - niin lapsilla kuin aikuisillakin sukupuolesta riippumatta on oikeus olla turvassa kaikenlaiselta väkivallalta, myös somessa.