Kun äiti skootterin sai

Sain toissapäivänä alleni elämäni ensimmäisen mopon. Koska olen aikuinen, valitsin käyttööni sellaisen pikkunäppärän retromallin. Mopo sopii tyyliini, sillä teen kaiken muunkin elämässäni takaperin. Poikani onneksi etenee etuperin. Hän täytti viikko sitten 18 vuotta ja sai eilen ajokortin. Poika ajaa siis nyt autolla, ja äiti mopolla.

Vitsikästä.

Minä ja uusi skootteri.

Nämä viime päivät mopon omistajana ovat opettaneet minulle muutamiakin asioita elämästä. Esimerkiksi sen, että elämä skootterin kahvassa on jatkuvaa valtataistelua elintilasta kaupungin kaduilla. Autoilijat, nuo pirulaiset, vaanivat jokaista tilaisuutta saadakseen lyntätä littaan viattoman pikku päristelijän. Onneksi olen ehtinyt ajaa yli kaksikymmentä vuotta autoa, joten tiedän tarkalleen rattia kääntelevien metkut ja kykenen näin urheasti hallitsemaan letkoja takanani.

Tässä havaintojani.

1.
Mopoilu on helvetin kylmää kyytiä. Kun huristelee kymmenen kilsaa aamutuimaan, ihminen pysyy helposti syväjäässä kokonaisen työpäivän ajan. Toisaalta kylmä tunnetusti hidastaa mätänemisprosessia, mikä taas saattaa pitää mopoilevan ihmisen nuorena ja terävänä hyvinkin pitkään.

2.
Uuden ajoneuvon rekisteröinti Suomessa etenkin pääsiäisaikaan muistuttaa erehdyttävästi Nikolai Gogolin Nenä-novellin koomista kuvausta venäläisestä valtiokoneistosta. Sain skootterini suuressa pahvilaatikossa pitkäperjantaita edeltävänä torstaina. Luulin ajelevani vehkeellä pääsiäisenä, mikä oli todellakin puhdasta toiveunta. Oli katsokaas niin yllätyksellinen ja hirveä ruuhka katsastuskonttorissa, että jonotusnumerokone oli pantu kiinni, eikä yhtään uutta asiakasta mahtunut jonon lomasta väliin. Turha keikka siis, ja yhtä turha luulo, että mistään muustakaan konttorista olisi herunut aikaa.

Päätin kokeilla rekisteröintiä lauantaina uudestaan. Kokeiluksi jäi, sillä sain kuulla, että ajoneuvoja rekisteröidään Suomessa vain arkipäivinä. Selvä, eikun kilvetön skootteri pressun alle parkkiin ja peukut pystyyn, ettei kukaan keksi kohdistaa vakuuttamattomaan kulkuneuvooni ilkivaltaa pääsiäisen aikana.

Tiistaina järjestelin itseni uudestaan katsastuskonttoriin (joista sivumennen sanoen on jokaikinen sijoitettu maailman hankalimpiin paikkoihin julkisia kulkuneuvoja käyttävän ja esimerkiksi upouutta ajoneuvoaan rekisteröivän ja siksi yhä ajoneuvottoman näkökulmasta). No helvetti soikoon, jonotuslappukone oli jälleen kiinni ja kaikki ajat täynnä.

Meni hermot ja änkesin tiskille kaikesta huolimatta. Selitin, että olen jo toista kertaa kesken työpäivän kyseisessä katsastuskonttorissa TURHAAN ja oli muuten aika veemäistä varata aikaa rekisteröintiin, kun puhelinvastaaja-automaatti ei suostunut yhdistämään kyseisissä asioissa mihinkään, vaan käski tulla suoraan konttorille asiaa hoitamaan. Nainen tiskin takana tunsi kai sääliä nelikymppistä skootterikuskia kohtaan ja päätti ottaa jonon ohi. Mutta ei täällä Suomessa mopoja niin vain rekisteröidä.

Ensin oli muka väärät paperit, olisi pitänyt olla alkuperäiset. Kun selitin, että ne olivat ainoat mopotehtaalta paketin mukana tulleet kappaleet, tiskin takana alkoi voivottelun säestämä neuvottelu ja järjestelmien tonkiminen. Lopulta selvisi, että skootterini saataisiin kyllä rekisteriin, jos siihen saataisiin vain ensin liikennevakuutus voimaan. Katsastuskonttorien järjestelmien kautta se ei ollut mahdollista, joten minun täytyisi itse soittaa vakuutusyhtiööni ja järjestää asia. Ilmoitin hoitavani homman heti paikalla.

Mutta ei täällä Suomessa niin vain vakuutuksia hommata. Piti odottaa linjoilla ikuisuus ja kuunnella korvat verta vuotaen särisevää odottelumusiikkia. Katsastusvirkailija ehti juoda välissä kolmet kahvit ja huudella useamman kerran, että joko saadaan skootteri rekisteriin. Yli kymmenen minuutin odottelun jälkeen Ifista vihdoin vastattiin ja kärsimykseni palkkiona sain Suomen kalleimman mopovakuutuksen, vittu. Sen jälkeen oli lopulta myös tuliterä rekisterikilpi käsilaukussani ja saatoin jatkaa työpäivääni uutistoimituksessa.

3.
Mopoissa on vilkku, joka pitää joka kerta käytön jälkeen muistaa painaa pois päältä. En ymmärrä, miten tähänkään ei ole keksitty kehittyneempää ratkaisua. Ensimmäisen päivän ajoin jatkuvasti vilkku päällä, ja vasta toisena muistin laittaa sen edes silloin tällöin off-asentoon.

4.
Uuden moottoriajoneuvon käyttöönottoa haittaa pahasti sisäänajovaihe. Kolmenkymmenenviiden kilometrin tuntivauhdilla 300 kilsan matka on kidutusta.

5.
Autoilijat käyttäytyvät sitä kohteliaammin, mitä enemmän pukeutuu ikäisensä tavalla mopoillessa. Reisipituinen villakangastakki, nahkakäsilaukku ja Benettonin huivi luovat ilmeisesti pelotteen, että pinkein teinikiekurakuvioin koristellun kypärän alta saattaa kuoriutua esiin esimerkiksi kiukkuinen rikostoimittaja. Sellaisia ei hullukaan ei ryhdy linttaamaan, ellei sitten linttaa samantien kuoliaaksi.

6.
Pitkästä ajokokemuksesta on suuri hyöty liikenteessä, sillä mopoilijan on kyettävä hallitsemaan autoilijoita taatakseen oman turvallisuutensa. Jos esimerkiksi ryhmittyy risteyksessä reunaan, autot ajavat rinnalle viisveisaten mopoilijan mahdollisuudesta liikahtaa turvallisesti valojen vaihtuessa mihinkään suuntaan. Sama koskee ajotilanteita, liian kohtelias reunassa ajelu saa autoilijat ohittelemaan mopoilijan kylki kyynärpäätä hipoen. Eli rohkeasti vaan kaistan tukkeeksi 35 kilometrin maksimituntivauhdilla, ja röyhkeys palkitaan.

7.
Mopoilu jäättömään aikaa voittaa nopeudessaan moninkertaisesti julkisen liikenteen Turussa. Lisäksi mopolle löytyy lähes missä kohdassa keskustaa tahansa aina ilmainen parkkipaikka. Houkuttimena voin lisätä, että retromallinen skootteri ikääntyvän naisen kulkupelinä on tyylikäs. Odotan jo kesää, viimeisen muodin mukaista avokypärää (jonka aion ostaa salaa pojaltani) ja picnic-koria kuplivineen sekä kuoharilaseineen takaboksissa. Kaiken kruunaa toki tuulessa lepattava rennon kesäinen aikuisen naisen ajoasu ja tosi pitkä tuore patonki toisessa kainalossa.

Ah, niin ranskalaista!

Todellisuuksista

Jo lapsena tajusin, että maailmassa on rinnakkaisia todellisuuksia. Että vaikka ihmiset seuraisivat täsmälleen samaa tapahtumaa, heidän kertomuksensa saattavat jälkeenpäin vaikuttaa siltä, kuin he olisivat olleet täysin eri paikoissa ja eri sattumusten äärellä. Puhumattakaan siitä, että he päätyisivät keskelle täysin toisistaan poikkeavien tapahtumien sarjaa ja yrittäisivät sitten kohdata toisensa samassa todellisuudessa. Vaikeatahan kohtaaminen on, sen tajusin jo lapsena.

Niinpä, minä en tupsahtanut tänne maailmaan aikuisena, tällaisena täysikasvuisena tai oikeastaan vähän ylimittaisena. Olin joskus lapsi, niin vaikeaa kuin sitä välillä onkin muistaa, lapsuudestani kun on niin helvetin pitkä aika ja aikuisuuteni on ollut niin uskomattoman täyteenpakattu kaikenlaisia yllätyksellisiä sattumuksia, että minusta tuntuu, kuin olisin elänyt pikemminkin miljoonayksi kuin 41 vuotta.

Jotkut viisastelijat tosin väittävät, että en koskaan kasvanutkaan aikuiseksi. Se on kuitenkin potaskaa, sillä kukaan ei koskaan enää kysy minulta papereita Alkossa, julkisissa työnnetään käteeni aina aikuistenlippu, silmälääkärini mukaan minulla on ikänäköä ja kämmenselkäni ihoon on ilmestynyt ryppyjä.

Mutta vaikka näköni on heikentynyt sekä sisältä että ulkoa (ulkonäkö), kykenen edelleen näkemään yhtä olemattomia kuin lapsena. Vuosien varrella olen oppinut, ettei lakanaa voi heittää oven päälle kuivumaan, sillä hämärässä se muuttuu möröksi. Tai että jos jossakin tylsääkin tylsemmässä seminaarissa luennoitsijan kasvot muuttuvat äkisti nestemäisiksi ja lorisevat pitkin hänen rinnuksiaan, siitä ei kannata huomauttaa naureskellen vieressä istuvalle, koska tämä ei todennäköisesti jaa kyseistä näkyä omassa todellisuudessaan.

Oikeussaleissa eri todellisuudet ovat jatkuvassa törmäyskurssissa. Siinä missä joidenkin todellisuudet ovat täysin joustamattomia, toisten taas venyvät ja paukkuvat tarpeen mukaan. Joskus on suorastaan mahdotonta saada selville, kenen todellisuus on lähinnä objektiivista totuutta - jos sellaista on edes olemassa tai sitä on mahdollista kuvata.

Toisin kuin monesti kuvitellaan, tuomioistuimen ratkaisu ei ole synonyymi totuudelle. Tuomio on löydettyjen ja esitettyjen todisteiden pohjalta lakipykäliin nojaten tehty tulkinta todennäköisimmästä totuudesta. Monesti asia voitaisiin nähdä toisinkin, ja siksi oikeus ei välttämättä ole absoluuttista oikeutta, vaan toisinaan jopa lähempänä absoluuttista vääryyttä - noin niin kuin maalaisjärjellä ajateltuna.

Kirjoitan usein lehtijuttuihini, että oikeus totesi sitä ja tätä. Jos totta puhutaan, monesti tämä arvovaltainen oikeus tarkoittaa kuitenkin vain yhtä tuomaria, eli yhden ihmisen käsitystä oikeudenmukaisuudesta ja laintulkinnasta. Oikeus - mitä se edes on? Vastaus lienee, että pitkä liuta erilaisia vaihtoehtoisia, rinnakkaisia tai lomittaisia näkemyksiä asiasta. Oikeus on siis yhden todellisuudessa yhtä, ja toisen todellisuudessa toista. Näin siis vaikka eri ihmiset pyrkisivät kaikin keinoin määrittelemään asian mahdollisimman hyvin ja omasta vinkkelistään totuudenmukaisesti.

Välillä mietin, että miten tästä maailmasta on ylipäätään mahdollista saada minkäänlaista tolkullista kokonaiskuvaa. Todennäköisesti se ei olisikaan mahdollista ilman jatkuvia alitajuisia kompromissejä. Kuvittele itsesi vaikkapa suojatien reunalle odottamaan, että ohi huristava autojen letka loppuu. Keskittymisesi herpaantuu, et enää kiinnitä huomiota autoihin - ajattelet aivan jotakin muuta, ehkä lapsesi koulupäivää, sitä, höykyttääkö opettaja häntä taas kuinka pahasti, ja kuinka lannistuneena lapsesi palaa tänään kotiin. Kun äänet suojatien reunalla yhtäkkiä hiljenevät, et kuitenkaan kyseenalaista sitä, että autoletka kulki kokonaisuudessaan ohitsesi, vaikka et autoja nähnytkään. Tiedät mitä sanoa lapsellesi, mutta todellisuuksia koskevan kompromissin takia tiedät myös, että sinulta kesti hankkia tuo tieto yhden todella pitkän autoletkan verran.

Kun olin lapsi, ihailin isääni suunnattomasti. Isäni oli taitava kirjoittaja ja uskomattoman lahjakas piirtäjä. Hyvinä aikoina hän hauskuutti perhettämme tarinoilla, joita hän kertoi yhtäaikaisesti selittäen ja piirtäen. Keräännyimme kaikki hänen ympärilleen, äitikin, ja nauroimme vedet silmissä. Isäni käytti samaa konstia hyväkseen, kun halusi opettaa meille lapsille jotakin omasta mielestään opettamisen arvoista maailmasta. Siksi tiesin jo ennen koulun aloittamista, miten tsunami käyttäytyy, miten aalto kerää korkeutensa meren voimasta ja rannan jyrkkyydestä. Tiesin, että ensimmäiset tutkimusmatkailijat uskaltautuivat merenpohjaan pelkän ilmakuplan varassa. Minulla oli myös selvä käsitys siitä, miten avaruusrakettien telineet irtoavat lähtölaukaisussa.

Minun todellisuudessani isä oli kaikkitietävä ja -osaava. Hän ei ollut erityisen lämmin ihminen, hän pelkäsi bakteereita ja kaikkea likaa, ja niinä kertoina kun hän nosti minut syliinsä, muistan, etten saanut lähmiä häntä käsilläni, jotka olivat käyneet ties missä. Hän ei halannut minua, kuten isillä on tapana, vaan piti lähelläkin etäällä. Hänen tavaransa olivat tärkeitä, tärkeämpiä kuin kenenkään muun tavarat perheessä, ja niitä saimme tuskin edes vilkaista. Kummallisuuksia riitti, mutta mikään niistä ei kuitenkaan horjuttanut uskoani ja luottamustani häneen. Kun isäni vei meidät kolme pikkutyttöä Helsingin pääkirjastoon ja me siskokset päädyimme poliisimaijassa takaisin kotiin, mieleenikään ei pälkähtänyt, että isäni olisi tehnyt jotakin väärää, kuten vaarantanut henkemme ajelemalla ympäripäissään pitkin kaupunkia naperot takapenkillä tönöttäen.

Vasta alakoulun toisella luokalla ymmärsin, että isäni on juoppo. Että päihtyneenä hän saa pelottavia kohtauksia, joissa hän saattaa istuttaa äitiäni leipäveitsen kanssa uhaten keittiön nurkassa läpi yön tai pakottaa meidät lapset katsomaan, kuinka hän ruoskii nahkavyöllä selkänsä paksuille veriruhjeille ottaakseen meidän lasten synnit sovitettavakseen.

Kun äitini päätti muuttaa meidän kuuden muksunsa kanssa Helsingistä maalle, minun todellisuuteni muutti mukana. Juoksin paljain jaloin pakkasyönä pyytämään naapuria soittamaan poliisit, ja vilkutin itkien, kun isäni pakkasi huonekaluja peräkärryn lavalle ja muutti pois. Silti käsitykseni isästäni pysyi positiivisena.

Äitini on jälkeenpäin sanonut, että olisi kokenut aiheuttavansa enemmän haittaa kuin hyötyä, jos hän olisi antanut oman todellisuutensa rysähtää vasten meidän lasten todellisuuksia. Välittömästi kun tilanne rauhoittui, käsitykseni isästäni palasi siis kultareunoin kehystetyksi yli-ihmiseksi. Vaikka äiti huolehti, isä oli se, jota ihailin. Kaikkea sitä kamaluutta yllinkyllin nähneenäkin olin valmis muuttamaan isän luokse heti, kun se olisi mahdollista. Äitini tuki tätä aikomusta ja odotti kai, että aika ratkaisisi tilanteen.

Olin noin yhdentoista ikäinen, kun isäni lähti. Olin häneen tiuhasti yhteydessä kirjeitse lapsena ja nuorena. Hänen lähtönsä jälkeen olemme tavanneet kuitenkin vain alle viisitoista kertaa. Hän teki tapaamisestaan mahdotonta.

Kaksi vuotta sitten tammikuun alussa sain soiton poliisilta. Isäni oli kuollut. Hänen loppunsa oli juuri sellainen kuin olimme siskojeni kanssa ounastelleetkin, kamala ja traaginen, sellainen jota ei toivoisi kenellekään. Isäni kuoli 64-vuotiaana oltuaan selvinpäin aikuiselämästään yhteensä seitsemän vuotta, siis sen ajan minkä sain viettää hänen kanssaan lapsena. Hän kuoli yksin ja nopeasti, lyyhistyi kaupasta palattuaan kotinsa eteiseen.

Isäni ehti lojua asunnossaan kuolleena kuukauden, ennen kuin naapuri teki ilmoituksen hajusta. Kävimme sisarusteni kanssa pelastamassa isäni asunnosta kaiken, mikä muistuttaa hänestä. Tungimme pumpulia sieraimet täyteen, teippasimme suojahanskat kiinni hihansuihin ja kiinnitimme maskit naamallemme. Emme löytäneet paljoakaan, ja sietämättömän kalmanlemun takia mitään muuta kuin välttämätöntä oli mahdotonta edes ajatella viedä mukanaan. Isäni oli hävittänyt lähes kaikki kirjoituksensa ja myynyt taulut sekä patsaat. Ne valokuvat, jotka hänen asunnostaan löysimme, esittivät meitä tai hänen äitiään.

Tuon käynnin jälkeen nuorin veljistäni vaihtoi välittömästi sukunimekseen äitimme sukunimen. Minun todellisuudessani näen yhä sen viimeisen kuvan, jonka isäni itsestään jätti. Se oli ainoa isääni esittävä kuva, joka hänen asunnostaan löytyi.

Eteisen vaaleaan muovimattoon oli painunut hänen vartalonsa jälki, sikiöasennossa makaavan miehen kuva. Keltainen untuvatakki, farkkujen jokainen sauma.

Näen tämän kuvan silmissäni todennäköisesti kuolemaani saakka. Ja siksi olenkin niin kiitollinen äidilleni, joka antoi minun säilyttää lapsena sen toisen kuvan isästäni; älykkään, taitavan ja hauskan. Nuorin veljistäni ei muista isäämme lapsuudestaan, ja hänen todellisuudekseen jäi se kaikki, minkä keskelle jouduimme raivaamaan tiemme Helsingin Kalliossa. Toiseksi nuorin veljeni hoiti perunkirjoitukseen liittyvät paperityöt ja järjesti hautajaiset. Se oli hänen tapansa ottaa osaa siihen kipeään suruun, jota me vanhimmat sisarukset tunsimme isästä, jota isä ei ehtinyt hänelle koskaan olla.

Hautajaisiin toiseksi nuorin veljeni tuli riemunkirjavassa asussa. Kun vanhin veljistäni huomautti hänelle epäsopivasta käytöksestä, äitini käski antaa olla. "Jokainen käsittelee asiat tavallaan", äitini rauhoitteli. Sitten äitini luki itkien isäni arkun vieressä Pablo Nerudan runon: Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimma säkeeni.

"En rakasta häntä enää, totta kyllä, mutta kuinka rakastin.
Minun ääneni hapuili tuulta yltääkseen hänen kuuluviinsa.

En rakasta häntä enää, totta kyllä, mutta ehkäpä rakastan.
Rakkaus on niin lyhyt ja unohdus niin pitkä."

Äitini lukiessa minä muistin, kuinka kiipesin lapseni kotitaloani ympäröivistä koivuista korkeimman latvaan, kuuntelin tuulta ja annoin sen keinuttaa kivun ja kaipuun pois. Nyt me istuimme siunauskappelin puisilla penkillä särpäleisten sielujemme kaikki ikkunat tuon häviävän hetken levällään toistemme todellisuuksiin. Ja uruista vyöryi Johan Sebastian Bachin Air, jonka jälkeen Berceuse eli Kehtolaulu - molemmat riemunkirjaviin pukeutuneen veljeni kauniita valintoja.

Jos tätä samaa kertoisi joku muu sisaruksistani, tarina olisi erilainen. Juuri moniäänisyys elämästä tekeekin niin hienoa, se, ettei ole vain yhtä totuutta tai todellisuutta.