Tarkoituksia

Minä se siinä. Vailla tarkoitusta ja merkitystä
Burmassa. Paikka on erään 500 vuotta sitten
eläneen kuninkaan muistoaukio. Kyseisen kuninkaan
elämän tarkoitus oli kymmenkunta vaimoa
ja reilut 300 jalkavaimoa.

"Sitä ei pelota mikään, se on syntynyt vailla elämäntuskaa kokonaan. Se sanoo: Öisin jumala puhuu, se sanoo aina vain huhuu.
Niin sen jumala puhuu."

- Iltatähti, Edu Kettunen


Olen tavannut hämmentävän suuren määrän ihmisiä, jotka ovat kertoneet uskovansa jonkinlaiseen ennalta määrättyyn tarkoitukseen. Tämä mystinen tarkoitus säätelee kummallisia asioita, kenellä mitäkin.

Sitä, että yöllä uneen ilmestyy hirviö, joka kertoo nimekseen Pöntsikkä, ja aamulla kun sitä herää, tietää, että Pöntsikkä on ihan ystävällinen rintasyöpä.

Sitä minne matkustetaan, jotta voidaan tavara tietty ihminen toisella puolella maailmaa juuri sinä kyseisenä hetkenä, kun molemmat seisovat samoilla katulaatoilla saman marketin edustalla jäätelöä rinnuksilleen tiputellen niin, että nauru kutoo yhteyden näiden kahden välille. Ja sitten tuo vieras sanoo juuri sen asian, joka sinun olisi pitänyt kaiken järjen mukaan kuulla jo ajat sitten laukatessasi kiskurihinnoin etsimässä ratkaisua ongelmaan, joka on repiä rikki perheesi.

Että kumppani kuolee kolarissa juuri samana päivänä, kun jossakin toisaalla tarkoitus kuljettaa sinut yhteen jonkun toisen kanssa.

Että et saa haluamaasi työpaikkaa, vaikka olet taatusti pätevin hakija, koska tarkoituksella on varallesi muita suunnitelmia paljon merkityksellisempien tehtävien parissa. Että päätät jäädä kotiin potemaan flunssaa juuri sinä päivänä, kun lapsesi satuttaa itsensä pahasti kotitalonne rappusissa ja makaisi tajuttomana tuntikausia kivilattialla, jos tarkoitus ei olisi junaillut sinua hänen suojelusenkelikseen kotiin juuri sinä päivänä.

Tai että seisot Berliinissä bussissa vain hetki terrori-iskun jälkeen ja näet, että vieressä hermostuneen näköisenä seisovat miehen pyörällisestä laukusta tunkee johtoja. Ja se olet juuri sinä, joka edes huomaat sen miehen ihmisvilinässä, hyppäät ulos seuraavalla pysäkillä ja kerrot lähistöllä seisovalle poliisille, että tuo bussi, josta näkyy yhä perävalot, kuljettaa mukanaan pommia.

Tarkoitus. Jumala. Kohtalo. Karma. What ever.

Itse en usko mihinkään noista, mutta kadehdin niitä, jotka uskovat. Katselen sivusta hiljaa ihaillen niitä onnekkaita olentoja, joilta löytyy kyky ohittaa oma roolinsa merkitysten luojana, kaikkea ohjailevan tarkoituksen kutojana. Uskon, että elämä saisi täysin toisenlaisen mielekkyyden, jos voisi luottaa siihen, että joku paljon itseä viisaampi ja suurempi pitelee lankoja käsissään, huolehtii.

Että hyvästä seuraa hyvää, ja paha joutuu kärsimään. Että minulla itselläni on oma ainutlaatuinen tarkoitukseni elämäni pituisella pyrähdykselläni tässä ajan mittaamattomuudessa.

Nuoria munkkikokelaita Myanmarissa
Kawthoungin kaupungissa sijaitsevassa
temppelissä maaliskuussa 2017.

Kävin pari päivää sitten Myanmarilaisessa eli Burmalaisessa temppelissä, jossa punakaapuiset, kaljuiksi ajellut pojat tankkasivat pyöreisiin burmalaisiin kirjaimiin piilotettua Buddhan oppia hiirenkorville kuluneista vihkoistaan. Pojat kulkivat paljain jaloin temppeliaukion lukemattomille buddhapatsaille pystytettyjen katosten varjoihin suojaan polttavalta auringolta.

Munkkikokelaita nauratti, kun meidän länsimaalainen turistiryhmämme sekoili viikonpäiväpatsaiden, rukouspatsaiden ja niiden edessä suoritettavien riittien kanssa. Kun löin puisella juntalla raskasta metallista toivomuskelloa kolme kertaa lähettääkseni toiveeni äänen mukana matkaan, pojat hymyilivät punaisen kaapunsa laskoksiin. Heistä taisi olla käsittämätöntä, ettei minulla ollut hajuakaan siitä kaikesta, mikä muodosti heidän elämänsä koko itsestään selvän tarkoituksen.

Buddhaa ja youtubea. 

Kun kadottaa uskonsa tarkoitukseen, saattaa käydä kuten minulle, että samalla hävittää myös uskonsa minkään merkitykseen. Että ryhtyy katsomaan kaukoputkella tai mikroskoopilla elämää, jota itse kuitenkin samaan aikaan elää. Ottaa liian laajoja tai liian yksityiskohtaisia tarkastelunäkökulmia.

Ehkä tämä on sitä kuuluisaa neljänkympinkriisiä. Vakavalaatuista otteen menettämistä. Sitä viimeisen tarttumista kestävän oljenkorren etsimistä, jottei liu’u liian etäälle palatakseen enää takaisin.

Burmalaisessa temppelissä vieraillessani mietin, miten helpottavaa voisikaan olla ryhtyä munkiksi. Luopua kaikesta materiaalista, jättää taistelu suklaapatukoita ja stressiä vastaan, ja tyytyä uskomaan, että tarpeeksi kun jankkaa ja tankkaa, tarkoitus laskeutuu taivaista, kietoo pehmeään syliinsä ja vapauttaa lopullisesti etsimisen kivuliaasta taakasta.

Millaista olisikaan olla vapaa, olla oikeasti täysin vapaa.

Ajattelemisen arvoinen ajatus.

Myanmar vapautui. Ainakin turismille.
Kansan vankeus sotilasjuntan otteessa jatkunee
vielä pitkään.

Mene pois paha stressi

Minä olen paossa. Työtä, siviiliä, itseäni. Kun pääsin perille tänne pakoon, katselin tyytyväisenä ympärilleni. Kostea, lämmin ilma hyväili talvenpolttamaa ihoani, muutaman kymmenen metrin päässä näkyi kaistale vihreää merta ja hotellin reunuksilla palmut nojailivat toisiinsa.

Käteeni ojennettiin jääkylmä drinkki jotakin vihreää ja raikasta. Kapeauumainen hotelliemäntä pyysi minua lukemaan läjän matkaseurueeseeni kuuluvien sukunimiä, sillä suomalaisuus taipuu parhaiten suomalaisen huulille.

Oi, loma. Ihanaa! Heittäydyin neljä metriä leveälle hotellivuoteelleni ja aloin räplätä nettiä auki. Vittu. Toinenkin vittu. Typerä wi-fi ei suostunut aukeamaan. Hyvin nopeasti havaitsin myös, että täällä paossa nettiin pääsee ylipäätään vain harvoista paikoista. Ja minä kun olin paennut nimenomaan kohteeseen,  jossa tällaista ei voisi tapahtua!!!

Stressi. Se pentele oli matkustanut mukanani.

Me kaikki tiedämme mitä stressi tarkoittaa. Jokaisella on ollut stressiä joskus, toisinaan enemmän ja joskus taas vähemmän. Lähtökohtaisesti stressi on hyvä juttu. Oikeanlainen stressi auttaa parantamaan suoritusta, pysymään valppaana ja jopa elossa.

Käymme monesti seuraavanlaisia keskusteluja keskenämme… Mitä kuuluu? Vähän on stressiä. Joo, niin minullakin. Ja sitten vaihdamme puheenaihetta.

Stressi on helppo kuitata olankohautuksella, sillä se on normaali juttu. Niin normaali, että unohdamme helposti, että stressilläkin on sairastuttavia ja jopa kuolettavia tasoja. Vähän niin kuin kuumeella, 38 on ikävä mutta siedettävä, yli 42 huitelee lähellä menehtymistä.

 Reaktioni nettiyhteyden puuttumiseen kertoo hyvin käsitystäni lomailusta: sama se vaikka maisemat ympärilläni olisivat miten eksoottiset tahansa – yhteys arkeen on säilyttävä. Jokaiseen some-kanavaan, sähköposteihin  (myös työpostiin), reaaliaikaisiin uutisiin, nettikauppoihin, verkkopankkiin, lentoyhtiöön ja googleen, joka kertoo esimerkiksi sen, miksi iholleen kannattaa läästiä metrin kerros inkivääribalsamia.

Stressaannun välittömästi lisää, jos sormeni ei saa räplätä arkea. Miten helvetissä ihminen voi elää täysipainoista elämää, jos hänellä ei ole nettiyhteyttä! Miten ihmeessä minä pärjään ilman maailmaa ja maailma ilman minua!!

Makaan neljä metriä leveällä vuoteellani ja tuijotan ikkunasta taivasta halkovia neljän kilometrin pituisia salamoita. Taivaskin vaikuttaa hieman stressaantuneelta.
Eilen ostin sellaisen otsaan liimattavan kuumemittaritarran, josta kirjoitinkin tähän blogiin jo aiemmin. Yritän ottaa varovaisia askeleita hyödyttömyyteen. Ne ovat vaikeita askeleita, mutta lääkärin mukaan fysiikkani ei kestä, jos meinaan jatkaa entiseen tapaani eteenpäin syöksymistä.

Oletko onnellinen, hän kysyi. Vastasin, että toisinaan tunnen minuutin tai pari onnea. Hän kurtisti kulmiaan ja kysyi, että koenko elämäni pelkkänä suorituksesta toiseen juoksemisena. Nyökkäsin, sellaistahan tämä on meillä kaikilla. Entä tulevaisuus? – No juoksen, kunnes kuolen.

Elämän ei tarvitse olla sellaista. Niin hän sanoi. Minä itkin vasta kotona. Helpotuksesta.

Äsken avasin verhot. Nyt katson, kuinka yö leikkii päivänkirkkautta tropiikin yllä. Täällä paossa myrskyn alla on parhaillaan käynnissä onnenminuutti.

Kiirettä, kiirettä

Hienossa seurassa.

Pahoittelut blogihiljaisuudesta, mutta viime viikkoina on pitänyt melkoista kiirettä. Eilen illalla seisoin lavalla, jonne en olisi ikimaailmassa uskonut pääseväni. Valtavat kiitokset Bonnierille Suuresta Journalistipalkinnosta! Ja superit onnenrutistukset muille voittajille eli Jani Halmeelle, Katarina Baerille ja Laura Saarikoskelle!

Täällä vielä palkintoraadin perustelut: http://suurijournalistipalkinto.fi/

Olen liikuttunut ja vaikuttunut.

Tuuletus.

Eka kerta Turun Sanomien historiassa tällä lavalla.
Päätoimittaja Kari Vainiokin taisi  ilahtua.

Nyt nukkumaan ja aamulla takaisin sorvin ääreen. Palataan!

Kohtaamisia

Aamubussissa näin tänän nuorehkon miehen, jonka niskaan oli tatuoitu kotikutoisella kädenjäljellä sana HUONO. Juuri noin, pölkkykirjaimilla. Mies ei näyttänyt hyvinvoivalta, kasvoissa näkyi huumevuosien jäljet ja hampaistakin taisi puuttua osa. Hoikkaa kaulaa kiipesi muitakin tatuointeja. Olipa huono-sanan tatuoiminen niskaan realistinen kokemus tai ironinen vitsi, se kertoo luokkayhteiskunnasta, jossa ihmiset erotellaan pärjääjiin ja kelvottomiin.

Mietin miehen tatuointia koko päivän. Sitä, miten yksioikoinen ja karkea jako voi olla. Miten itsekin syyllistyy toisinaan samaan jaotteluun.

Töistä palatessani näin Turun keskustassa ikivanhan naisen, joka raahusti kahden kävelysauvan varassa ostoskassia roikottaen. Hänen kulkunsa oli hidasta ja ilme tuskainen. Vaikutti siltä, että hän on pyörtymäisillään. Tarjosin apua ja hän huokaisi raskaan, kiitollisen huokaisun.

Tarjouduin kantamaan hänen ostoskassinsa bussipysäkille, josta hän pääsisi kotiinsa. Siinä hitaasti köpötellessämme hän kertoi, ettei hänen toinen jalkansa ota parantuakseen. Että hän yrittää silti selvitä jotenkin ja pysyä kävelysauvojen kanssa pystyssä, mutta ostosten kantaminen on hankalaa. Enää ei ole ketään, jolta pyytää apua.

Perillä pysäkillä hauras vanhus muuttui. Hän nosti kaihin syömän vetisen katseensa ja katsoi minua väkevästi lausuen: "Sinä olet enkeli, jonka Taivaanisä lähetti luokseni. Siksi minä siunaan sinut Jumalan nimessä! Astukoot siunaus sydämeesi ja kulkekoot mukanasi. Mene hyvillä mielin, sillä sinä olet siunattu!"

En tiedä, mitä ihmettä tekisin tällä pallolla ilman kaikkia muita ihmisiä. Ihmisyys on niin mielenkiintoinen tutkimusretki, etten taida koskaan malttaa jättää sitä kesken. Minun on kuultava kaikki nämä tarinat ja tartuttava näihin hetkiin. Siksi myöhästyn mielelläni bussista kantaakseni tuntemattoman mummon tavaroita pitkin kaupunkia.

Mutta vanha nainen oli tietenkin väärässä, en minä enkeli ole. Minä vain tiedän, etteivät tällaiset hetket tule koskaan uudestaan sitten joskus, kun minulla on niille aikaa.