perjantai 6. huhtikuuta 2018

Pari sanaa ylemmyydentunnosta





Uhri on syyllinen.

Lyttyyn lyödylle on turvallista naureskella. Se on kuin vanhaa kunnon antiikinajan viihdettä, jossa oma ylemmyydentunto toimii mukavan pehmeänä sohvana aitiopaikalla toisen kärsimykseen.

Miten toi ei nyt tajua, minä tajuaisin. Hahhaa, näyttääpä tuo räpiköinti vitsikkäältä. Noin vähän verta, kyllä tuo nyt pitäisi kestää. Ja uudestaan - herrajumala, lopeta se ulina, äläkä taistele vastaan.

Oma vika.

Jos olisit tajunnut pukeutua peittävämmin. Olla menemättä treffeille tuntemattoman kanssa. Olla luottamatta naapuriisi, työkaveriisi tai yhtään keneenkään. Pysyä sisällä liukkailla. Tajuta, ettei kenellekään kannata antaa yhtään mitään, ei edes hymyä. Jos olisit ymmärtänyt korjata töröttävät hampaasi, nehän ärsyttävät ihmisiä. Pitää ässävikaisen suusi kiinni. Olla puolustamatta heikompia. Käyttää normaalimpia vaatteita. Saada oikeanvärisiä lapsia. Älytä olla väittämättä vastaan. Solmia parisuhteen paremman ihmisen kanssa. Niellä kyyneleesi, vaikka sattuu. Ja olla valittamatta, olla pyytämättä apua, olla uhriutumatta ja olla vittu ainakin hiljaa.

Katsos maailmassa on tiettyjä lainalaisuuksia.

Tärkein niistä on osata valita voittajan puoli. Sinne ei satele nyrkiniskuja, ei roisku räkäisiä huutoja. Siellä on kiva katsomopaikka popcornitarjoilulla, sieltä voi selostaa, miten typerältä kaikki ulkopuolelta käsin arvioituna näyttää.

Neuvoa, että uhrin pitää olla vaan välittämättä, koska eihän katsomossakaan välitetä. Sanoa, että älä viitsi vatvoa asiaa, koska se pahentaa kaikkea. Esittää arvioita, ettei tilanne näytä yhtään niin pahalta oman työpöydän ääressä kuin leijonanlauman alla. Ehdottaa, että mitäs jos uhri vain päättäisi, ettei leijonia ole olemassa. Eihän se nyt todista mitään, jos muutama naama irtoaa.

Kärsi, kärsi - sitä kirkkaamman kruunun saat. Kärsimys jalostaa.

Oikeaoppinen uhri ei häiritse itkullaan ohikulkijoita. Hän kovettaa itsensä, sillä todellinen urheus on alistumista ja panssarikuoren kasvattamista. Se on sitä, että kestää loputtomiin. Sellaista voi jo kunnioittaa, joka ottaa iskut vastaan, ei sekaannu toisten asioihin ja ääntäkään päästämättä heittää henkensä. Todellinen urheus on itseensä menemistä, peiliin katsomista ja paremmaksi ihmiseksi kasvamista.

Jotkut tosin syntyvät suoraan paremmiksi ihmisiksi. Parempi ihminen tietää, ettei tuulimyllyjä vastaan kannata taistella. Hän tietää, että äänekkäimmin huutava on aina oikeassa ja oluensa kannattaa kantaa sen pöytään, joka lyö kovimmin. Uhrit voi potkaista maton alle, onhan siihen apuja.

Muista: uhri on syyllinen aina.

maanantai 2. huhtikuuta 2018

Pari sanaa turpaan ottamisesta




Teinikapinallisena revin farkkutakkini täyteen reikiä ja kirjoitin permanenttitusseilla sen selkään: Anteeksi, että synnyin tälläiseksi, en tee sitä toista kertaa.

Muistan, kuinka takilleni hymähdeltiin ivallisesti. Otin opikseni. Tuon naureskelun ansiosta en enää koskaan kirjoittanut tällainen-sanaan ylimääräisiä Ä:n pilkkuja.

Pääni pidän yhä. Ei kiitos jälleensyntymisille, yksi kierros on tarpeeksi tätä karusellia.

Nyt olen vanha kehäraakki. Istun kahvikuppi kädessä miettien, kuinka monta vuotta naureskelua riittää tekemään virheettömäksi.

Yhtäkkiä nelikymppisenä olen taas samassa tilanteessa kuin lapsena. Helsingin Puotilan ala-asteen pihalla, jossa pojat pommittavat minua yön yli jäädytetyillä, kivillä täytetyillä lumipalloilla, kunnes kasvoistani valui verta. Kotimatkalla pääni upotettiin lätäkköön ja hengitin jäänpalasia. Kun isä näki turvonneen naamani, hän marssi luokkaani, nosti kiusaajat kraiveleista seinälle ja sanoi, että pahoinpitelyn on loputtava. Opettajani livahti tupakalle, hän suipisti paksusti punatut huulensa, puhalsi nikotiininlöyhkää luokkailmaan ja sanoi, ettei opettajilla ole oikein välineitä puuttua.






Muutto maalle opetti minulle ilmeisen asian maailmasta: Ihmiset ovat eriarvoisia. Ihmistä ei määritä se, miten paljon hän yrittää, mihin hän uskoo tai minkälaisia arvoja hän puolustaa. Ihmisarvon määrittelevät paljon yksinkertaisemmat asiat, usein ihmisestä itsestään riippumattomat - se minkälaiseen perheeseen hän on sattunut syntymään, saiko hän perintöä ja rakastiko puolisoksi osunut henkilö häntä loppuun saakka.

Jos lapsen ei koskaan tarvitse juosta paljain jaloin pakkasessa hakemaan naapurista apua, hän on onnistuja. Jos isä ei juo kaikkia rahoja ja voi syödä aamupalaksi sellaista ylellisyyttä kuin banaania, on onnistuja. Jos koskaan ei herää siihen, että sänky kaadetaan tai oma nenä murtuu perheväkivallan seurauksena, on onnistuja.

Yhdeksäsluokkalaisena marssin vartalo suurilla mustelmilla ja päänahka täynnä kaljuja läikkiä kouluterveydenhoitajan luokse. Muistan ikuisesti hänen ivallisen katseensa. "No näytäs nyt, mitä jälkiä isäpuolesi sinulle muka sai aikaan." Muka. Halusin juosta siitä huoneesta ulos, mutta sisarusteni takia nielin kyyneleet ja uhkasin rikosilmoituksella, jos hän ei hoitaisi virkatehtäviään. Se auttoi ja isäpuoleni lopetti väkivallan.





Vuodet ovat vierineet. Olen matkannut paljon, paljon kulkemiani kilometrejä kauemmaksi lapsuuteni ja nuoruuteni asetelmista.

Olen oppinut hyväksymään, ettei mikään määrä korjausliikkeitä elämässä takaa onnistumista. Ettei ole suuntaa, johon voisi kulkea, on vain matka. On pieniä pyrähdyksiä eteenpäin, joskus täysin sokkona. Hyvistä aikeista huolimatta ei aina saa aikaiseksi hyvää. Ja vaikka yrittäisi miten, on toisinaan mahdotonta tulla ymmärretyksi siten kuin tahtoisi.

En olisi osannut ikinä kuvitella tällaista elämää, jonka sain. Että on olemassa työ, joka tarjoa näyteikkunan mihin tahansa asiaan yhteiskunnassa. Että saan tavata kaikki ne ihmiset, jotka olen työssäni kohdannut. Että sanoillani on valtaa. Että tulee päivä, jolloin olen itse asemassa, jossa voin auttaa niitä, jotka eivät ole tulleet kuulluksi asiassaan. Että minun kirjoittamani juttu voi muuttaa maailmaa paremmaksi paikaksi olla.

En ikinä kuvitellut saavani yhtään palkintoa lehtijutuistani. Se ei tullut mieleenikään ennen kuin niin kävi. Yhtä lailla en koskaan kuvitellut, että joutuisin työni takia tilanteeseen, jossa niksahtaneen henkilön seksifantasia puukottaa suoleni ulos täytyy käsitellä kahdessa oikeusasteessa, ennen kuin kyseinen henkilö tajuaa, että vatsani puhkaisemista koskevat puheet ja videot ovat rikoksia.






Sitten Suomessa tapahtui se, mitä on pelätty pitkään. Kotikaupungissani, täsmälleen samalla reitillä, jota muutama ystäväni kulkee töihin ja takaisin joka päivä. Samalla reitillä vieläpä samaan aikaan. On vain sattumaa, että itse ajoin samaan aikaan kotiin, enkä tuoreita hedelmiä torilta ostamaan kuten oli tarkoitukseni.

Ja kun sain tiedon tapahtumista, saavuin paikalle ja näin ne kaikki järkyttyneet ihmiset, poliisit, ambulanssit, kauhusta tärisevät teinit ja veren asvaltilla - olin niin vihainen, että halusin vain huutaa. Millä oikeudella KUKAAN tekee tällaista. Mitä pahaa nämä ihmiset tekivät hänelle, mitä niin pahaa, että hän päätyi aiheuttamaan heille näin järkyttävän määrän kipua ja tuskaa. Millä oikeudella hän vei näiden ihmisten elämän ja terveyden. Millä helvetin oikeudella hän tuli minun kotikaupunkiini ja roiski tuttuakin tutummat torit ja kadut täyteen raakoja, vihansekaisia ja verisiä muistoja. Millä helvetin oikeudella hän traumatisoi ystäväni, tuttuni, kotikaupunkini asukkaat ja kansani.

Olisin halunnut itkeä, lyyhistyä kävelykadun penkille. Mutta minä olen toimittaja, vieläpä oikeustoimittaja. Väkivaltaisku kotikaupungissani kuului hoidettaviin töihini. Olen vuosikaudet kuunnellut oikeussaleissa järjenvastaisia selityksiä sille, miksi ihmiset murhaavat toisiaan. Olen kuullut, kuinka raakoja henkirikoksia tehnyt mies ei osaa vastata kysymykseen, voisiko hän vapauduttuaan olla enää murhaamatta ketään. Olen nähnyt alaikäisen teinipojan synkän ja sulkeutuneen katseen hänen kuunnellessaan salin perältä yksityiskohtia siitä, miten isäpuoli tappoi hänen äitinsä ja häpäisi tämän ruumiin teon jälkeen.

Koko pitkän elämäni olen nähnyt, ettei viha auta. Siksi nielin raivoni ja ryhdyin töihin. Kysyin jokaiselta vastaantulijalta, osaisiko hän kertoa jotakin tapahtumista. Heitin kaikki verkkoni veteen etsiessäni silminnäkijöitä. Raportoin poliisin tiedotustilaisuudesta suorana. Se on työtäni, normaalia uutistyötä, kun pyritään välittämään suurelle yleisölle mahdollisimman todenperäinen kuva tapahtumista. Totuus, joka on saatavilla siinä tilanteessa, juuri sillä hetkellä käytettävissä olevin keinoin. Onnistuin. Löysin todistajan, joka tulee toistamaan minulle kertomansa kohta myös oikeuden edessä.

Valitettavasti tästä löytämästäni silminnäkijästä kirjoittamani juttu aiheutti massaraivon, jollaista en ole kohdannut koskaan aiemmin elämässäni. Jollaista en ole osannut edes kuvitella, en varsinkaan Suomessa - tasa-arvon ja lehdistönvapauden mallimaassa.

Yhtäkkiä hänen ihmisarvoaan ei määrittänyt se, mihin hän uskoi, miten paljon hän yritti ja minkälaisia arvoja hän puolusti. Hänen toiminnallaan ei ollut mitään väliä, sillä hän oli syntynyt väärään maahan, väärän väriseksi ja kaiken kokemansa pahan jälkeen päätynyt Suomeen, jossa nyt joutui kohtaamaan sen saman silmittömän, raa'an väkivallan, jota oli joutunut pakenemaan omasta kotimaastaan. Hänet - auttaja - rinnastettiin tappajaan, jota hän yritti pysäyttää.

Ja koska minä itse en suostunut valtavaan vaatimustulvaan "tunnustaa" tätä tosikertomusta valheeksi, minustakin tuli vihollinen. Kansallismielisten, isänmaan puolustajien ja rasistien kohdennetun häirinnän ja vainon maalitaulu.






Turun puukkoiskun oikeudenkäynti alkaa viikon kuluttua. Tuomioistuin punnitsee teot ja tapahtumat todisteiden valossa päättäen jälkikäteen, mitä tapahtui, mitä laki sanoo tapahtumista, minkälainen on kohtuullinen rangaistus lainsäädännön puitteissa ja minkälaisen korvausarvon henkilövahinkoasian neuvottelukunta on määritellyt uhreille kuuluvaksi mistäkin vammasta.

Oikeutta oikeudenkäynneiltä on turha odottaa. Millä voisi ikinä hyvittää kesken jääneen elämän tai käyttökelvottomaksi silvotun raajan. Millä voisi koskaan korvata painajaiset, jotka seuraavat uhreja kenties vanhuuteen saakka. Mikä olisi muka oikeudenmukainen rangaistus kaikista niistä käsittämättömistä väkivallanteoista ja vääryyksistä, joihin ihmiset kykenevät ja syyllistyvät.

Oikeutta ei ole olemassa. On vain pyrkimyksiä tavoitella edes jotakin sen suuntaista. Yrityksiä puuttua, keskeyttää tapahtumien vyöryminen ja estää vieläkin järkyttävämpi lopputulos.

Tuomioistuin tekee minkä voi lakipykälien sitomana, poliisi, ensihoito ja pelastuslaitos tapahtuman olosuhteisiin ja omaa toimintaansa määritteleviin muihin lainalaisuuksiin sidottuina. Toimittajien tehtävä on raportoida tapahtumista, tutkijoiden koostaa niistä johtopäätöksiä joskus vuosia myöhemmin ja poliitikkojen muuttaa lakeja, jotta jokaisella näistä toimijoista olisi riittävä liikkumavara toteuttaa omaa tehtäväänsä yhteiskunnassa.






Samana päivänä, kun Turun puukkoiskun pääkäsittely alkaa, on syntymäpäiväni. Se on ironista kaikin puolin. Tuo kammottava tapahtuma muutti elämäni Turussa mahdottomaksi ja teki minusta maalin vihalle. Nettihuutelu, törkyviestit ja uhkaukset tunkivat arkielämääni tehden siitä sietämätöntä.

Perässä kulkemista, valokuvaamista, vieressä huohottamista ja mulkoilua, aggressiivista kimppuun käymistä, huutamista baareissa ja kotiovelle seuraamista. Fyysinen väkivalta oli hyvin lähellä kahdessa tilanteessa, joista molemmat keskeytyivät ainoastaan järjestysmiehen väliintulolla.

Muutin toiseen kaupunkiin, jotta saisin olla rauhassa jatkuvalta konkreettiselta ja iholle käyvältä ahdistelulta.

Omasta näkökulmastani olen rajoittanut itseeni kohdistuvaa vahinkoa ja uhkaa nyt kaikilla niillä tavoilla, joista laissa puhutaan. Silti olen taas se tokaluokkalainen pikkutyttö koulunpihalla naama veressä. Sepelillä täytettyjä lumipalloja on jäädytetty järjestelmällisesti läpi pitkän ja pimeän pakkastalven. Pommittajia on liikaa, jotta itsensä kuoliaaksi ryypännyt isäni voisi rynnätä haudastaan auttamaan esikoistaan.





Vihaa vastaan on vaikea taistella, tiedän sen kokemuksesta. Joka ikinen päivä käyn kuitenkin tuon raskaan väännön, sysään syrjään vihan, jota tunnen. Sietämättömän, kiduttavan raivon. Olen valinnut vaikeimman tien, olen asettunut muuriksi vihan eteen. Oman vihani ja muiden vihan.

Siksi olen suvakkihuora ja rasistipaska. Lihava "matupatja", jonka pitäisi kuolla. Ruma ihminen, kroonisessa psykoosissa. En ole pysynyt laskuissa, kuinka monta kertaa minut on uhattu tappaa, hakata tai raiskata. Kuinka monta kertaa on toivottu, että tekisin itsemurhan tai että joku maahanmuuttajataustainen "islamisoisi" minut eli pyörittäisi veistä kurkussani.

Lääkkeeksi on ehdotettu, että lakkaisin kaivamasta verta nenästäni. Että pysyisin hiljaa vainosta. Taipuisin kirjoittamaan jutut niin kuin vaaditaan. Lakkaisin näkemästä ihmisyyttä tekojen takana. Lopettaisin leikkimästä niin vitun hyvää ihmistä ja miettisin, miltä tuntuu itse kuolla terroristin tappamana.

En tiedä miltä tuntuu kuolla, se on totta. Mutta tiedän, miltä tuntuu ottaa jatkuvasti turpaan. Miltä tuntuu, kun lyödään, potkitaan, uhataan ja solvataan. Miltä tuntuu pelätä kotiin menemistä ja kuinka paljon joinakin päivinä vaatii rohkeutta astua kotiovesta ulos.






Tiedän, että maailmassa on niin valtava määrä vihaa, että pelkästään sitä ajattelemalla on mahdollista tukehtua kuoliaaksi sen alle.

Mutta tiedän myös, miten paljon maailmassa on ihmisiä, jotka ovat valmiita puuttumaan, kunhan heille näytetään, mitä yhteiskunnassamme tapahtuu ja mistä näissä tapahtumissa on kyse.

Tiedän, että uskomaton suuri joukko ihmisiä on minun laillani todennut, että viha on pelkkä umpikuja. Että on paljon vihaamista parempiakin keinoja vaikuttaa tapahtumiin, pysäyttää niiden vyöryminen ja estää vieläkin järkyttävämpi lopputulos.

Tälläkin hetkellä, kaikessa hiljaisuudessa, näistä ihmisistä on kulissien takana valtava apu minulle ja kaikille muille vainotuille. Kun vihan ei anna sumentaa ajattelua, aivoille jää tilaa keksiä ratkaisuja.

Meillä on välineitä puuttua, ne pitää vain löytää.