Taustaa

Blogin syntyyn liittyy seinä.

Olipa kerran valkoinen seinä, jonka päätin maalata. On aina yhtä hienoa jättää telalla jälki ja nähdä muutos. Seinästä tuli upea. Mutta mudanväri ei ollutkaan minun juttuni. Ei ainakaan olohuoneessa, johon kaipasin ennemminkin aurinkoa. Niinpä maalasin seinän viikon kuluttua takaisin valkoiseksi. Ja ihailin jälleen muutosta.

Sohvalla röhnöttäen tuijotin seinää. Se oli persoonaton, kalsea ja luotaantyöntävä. Kuin edessäni olisi seissyt jäätikkö, lumimyrsky tai tiheää sumua. Seinä muistutti jatkuvasti katoamisesta. Valkoinen ja musta tekevät molemmat niin suurina, tasaisina ja kylminä pintoina.

Lähdin googleen harhailemaan ratkaistakseni ongelman. Minulla ei ollut hajuakaan siitä, mitä haluaisin. Löysin summamutikassa retrotapettia ja tilasin kolme rullaa. Samaa kuviota, mutta eri väreissä. Idea tuli kaupanpäällisenä, kuten tavallista. Niinpä leikkasin tapeteista lentävien lintujen siluetteja ja liisteröin parveksi seinälle. Lopputulos oli aika mahtava, vaikka itse sanonkin.

MUTTA. Linnut muistuttivat lähtemisestä. Muuttolintuauroista ja ikävästä. Liikaa. Kestin värikästä tapettilintujen parvea kaksi viikkoa, sitten revin ne pois. Ja taas minulla oli autio valkoinen seinä. Ehdin katsella sitä viikon verran ennen lopullista loistoideaa. Ideoilleni on tyypillistä pulpahdella (korjaus)sarjoina, uusi edellisestä tukea ottaen.

Värit tapeteissa noudattelivat
suunnilleen näitä sävyjä.

Nyt minulla oli visio. Paksu poikkiraita keskellä seinää erivärisistä tapettipaloista koottuna, ideana pystyraita vaakaraidan sisällä. Wow, eikun tuumasta toimeen!

Työ sujui hienosti. Kun raitakollaasini oli edennyt pitkän seinän puoliväliin, peräännyin ihastelemaan kädenjälkeäni. En tiennyt mitä sanoa - en kerta kaikkiaan. Se oli kamala.

Ryhdyin kiireen vilkkaa repimään raitahirvitystä irti seinästäni. Eikä se tietenkään lähtenyt. Linnut lähtivät leikiten, mutta nyt kun liisteri oli vielä märkää ja kaiken järjen mukaan tapetti olisi pitänyt olla käärittävissä irti seinästä, niin ei. Kynteni rapisivat maahan ja seinääkin irtosi. Yritin suihkuttaa tapettia, maanitella tipalla tiskiainetta. Mutta kirottua paperia ei vittu huvittanut irrota.

Noh, ihminen voittaa tapetin, jos tahtoo tarpeeksi - sehän on selvää. Minulta kului urakkaan useampi päivä. Työn jälki näkyi. Veden kanssa lotraamalla olin kaivanut betonin esiin maalin alta. Valkoisessa seinässä oli jättimäinen kuoppa, niin kuin joku olisi törmännyt siihen autolla. Tasaista pintaa täplittivät vaakasuoraksi kuvioksi asetellut kraaterit ja naarmut.  

Paklasin seinän ja paikkamaalasin alkuperäisellä valkoisella. Valon suuntaan seinän myötäisesti katsoessa valkoisesta erottaa yhä valumajäljet. Paikattu alue näyttää kiiltävämmältä kuin muu seinä, mutta en varmaan aloita työtä enää uudestaan, olen maalannut ja tapetoinut samaa seinää ihan riittämiin. Vai olenko?

Läikkäinen seinä on ilahduttanut minua nyt kolmisen vuotta. Ja taas työhuoneessani odottaa yhdeksän litran pönikkä lateksimaalia...

Ja kohta maalaan taas.
Näkeehän siinä kätensä jäljen.

"Jos et tiedä tietä edessäsi, älä neuvo vastaantulevia", sanoo vanha sananlasku - minun mielestäni ihan typerä sellainen. Koska neuvoa kannattaa aina ja kaikkia. Mitä päättömämmät ohjeet, sitä hurmaavampi sekasorto tiedossa. Ja kaaos taas vetää puoleensa kuin magneetti, kaikkihan sen tietävät. Se on tarpeeksi ennalta-arvaamaton ollakseen pitkästyttävä ja niin täynnä umpimähkäisesti poukkoilevia osatekijöitä, että lopputulos on lähes aina viihdyttävä.

No entäs seinän ja blogin yhteys. 

VATULOINTI tarkoittaa köysien ja verkkojen selvittämistä sekä hitaasti ja vaivalloisesti tekemistä ilman paineita siitä, tuleeko hommasta ikinä valmista. Esimerkkinä olkkarini seinä. Minulle käy alvariinsa näin, eli yleensä ei tule yhtään valmista, eikä tarvitsekaan. Riitelen tosin jatkuvasti virhefobiani kanssa siitä, tarvitsisiko sittenkin. Ja miten määritellään valmis.

Vaikka vatulointi on elämäntapani, en silti lue itseäni downshiftaajaksi, mikä tarkoittaa siis elämän leppoistamista. Pyrin lupsakkuuteen, mutta en aivan samaa reittiä, kuin dowshiftaajat, jotka vastustavat lähinnä tuottavuuden vaatimusta ja kuluttamista onnellisuuden perustana. Leppoistajat pyrkivät löytämään mielekkyyden elämälleen raivaamalla tilaa sosiaalisille suhteille vähentämällä työntekoa ja työperäisiä burnouteja. Minä en ole vielä päättänyt, onko onnellisuus tavoittelemisen arvoista. Pelkään, että se tarkoittaa pysähtymistä, tyytymistä vallitsevaan todellisuuteen vailla tarvetta uudistaa asioita.

Ehkä sanon näin vain siksi, että vatuloidessa kaikki määritelmät tuppaavat lojumaan hujan hajan kadoksissa.

Teen töitä hulluna ja liikaa. Jos lopettaisin työnteon töissä, raataisin jossakin muualla. Dna-koodissani on virhe, joka pitää minut jatkuvassa liikkeessä jossakin muodossa. Jos raajani eivät liiku, liike näkyy sisäpuolella. On hyvä suunnata tällainen tarmo edes osittain palkkatyöhön. No, ainakin se on parempi idea, kuin heilua hulluna ilman toimeentuloa. Sitä paitsi työni kiinnostaa minua hillittömästi ja jos kiinnostukseni siihen joskus lopahtaa, syynä on todennäköisesti se, että joku muu asia jyrää kiinnostuksessa ohi. Sitten perustan majatalon, jossa on oma tähtitorni katolla. Tai porkkanakakkukaupan, jonka keittiölaboratoriossa yritän tehdä maailmanennätyksen kananmunanvalkuaisen paisuttamisessa. Ihan mitä tahansa.

Vatulointi on aivoreikä ylivuotojen varalle. Ei tarvitse tulla valmista, eikä mikään ole niin tavoiteltavaa, että pitäisi tärkeillä, muuta kuin kohtuudella. Vastustan kaavamaisuutta, hölläkätisiä mauttomuusluokituksia sekä kaikenlaista elinvoimaisen holtittomuuden ja hulvattomuuden paheksuntaa. Toisin kuin moni luulee, ne eivät lisää myönteistä mielikuvaa henkilöstä tai buustaa hänen tuottavuuttaan ja positiivisia rahavirtoja. Sen sijaan jäykkyydestä hellittäminen synnyttää innovaatioita. Se, ettei aina jyskytä otsa rypyssä tehokkainta reittiä päämäärään, vaan huilailee välillä mutkissa.

Tämä blogi oli päähänpisto, jolla yritän todistaa itselleni, että sisukseni ovat täynnä ajatuksia ja tekstiä, joiden tekijänoikeudet omistan ihan itse. Että kaikkea en ole velvollinen myymään. Joskus en nimittäin ole siitäkään ihan varma. 

Lisäksi, jos heittäydyn nyt tosi rehelliseksi, kellään reaalimaailmassa ei ole aikaa kuunnella tätä yhtämittaista kelaamistani kaikesta. Johonkin kela on kuitenkin purettava. Sattuma on osoittautunut käyttökelpoiseksi, kun etsii kaikuja.

- RebekkaH

Tärkeintä on eksyminen ja hyvät maisemat.

Copyright Vatula