Koronapäiväkirja, 11. päivä

Hädässä ystävä tunnetaan, sanoo vanha sananlasku.

Paatuneena sananlaskujen inhoajanakin tähän on helppo yhtyä. Lisäisin, että hätätilanteessa mitataan myös ihmisen empatiakyky muita kohtaan. Kyky kavuta oman navan yli, kyky nähdä kanssaeläjissä samanlainen inhimillinen ihminen kuin itse on.

Rikoslaissa väkivalta- ja henkirikoksen tuomittavuutta lisää uhrin puolustuskyvyttömyys. Tämä vastaa yleistä oikeustajua.

Lapsikin ymmärtää, että pienemmän lyöminen on raukkamaista. Pienemmän puolustaminen sen sijaan on oikein, isommilla on varaa toimia puskureina maailmaa vastaan.

Nämä pelisäännöt hyödyttävät jokaista. Jokainen meistä on suurempi kuin joku toinen ja myös pienempi joitakuita muita. Ja tulee päivä, jolloin jokainen meistä on jonkun vahvemman armoilla.

Viimeistään sitten, kun olemme vanhoja ja hauraita. Kun iho päällämme rypistyy kuin paperi, kuultaa läpi. Ja luumme särkyvät horjahduksesta puuskatuulessa.

Itseään voi arvostaa halveksimatta muita. Voi olla hyvä ilman, että uskoo muut huonoiksi.

Omista saavutuksistaan voi pitää kiinni polkematta muiden oikeuksia.

Koska yksikään meistä ei olisi mitään ilman muita ihmisiä. Joku on pitänyt meistä huolta, joku on painanut syliinsä, kannustanut, neuvonut, auttanut, opettanut merkittävän osan siitä, mitä olemme koskaan oppineet.

Jostakin putkahdimme tähän maailmaan, saimme vastikkeetta elämän ja ne kaikki resurssit, joita tuhlaamme ylen määrin sen enempää miettimättä. Jostakin saimme geenipaletin, jossa sattumanvaraisuus määrittelee sen, kuka meistä on terve, kuka oppii kielet, numerot ja keillä äly taipuu mihinkin.

Yksikään meistä ei osaa soittaa, laulaa, piirtää, rakentaa yrityksiä ja menestystä, johtaa ihmisiä ja yhteiskuntia siksi, että on itse sen kaiken yksin ansainnut.

Koska ihonväriä ei voi ansaita, eikä älykkyyttä, ei terveyttä eikä olosuhteita joihin syntyy. On monia muita, jotka ovat tehneet valtavasti työtä jo paljon ennen syntymäämme, jotta meillä on mitään tästä, mitä nyt on.

Kyllä, moni meistäkin on tehnyt valtavasti työtä ja luopunut paljosta, jotta on saavuttanut tämän kaiken nykyhetkessä. Pelkkä oma panos ei kuitenkaan koskaan riittänyt.

On puhdas totuus, että paljon on kiinni muista ihmisistä ja puhtaasta sattumasta.

Tänään on historiallinen päivä. Jälleen kerran. Viime viikot ovat täynnä historiallisia merkkipaaluja.

Suomen rajat suljettiin puolitoista viikkoa sitten. Tänään lauantaina 28. maaliskuuta myös asuinmaakuntani Uusimaa on eristetty muusta Suomesta. Poliisi ja sotilaat valvovat rajanylitystä. Toiselle puolelle pääsee vain erityisen painavasta syystä.

Kaikki tuntuu absurdilta ja niin se onkin.

Kahvilat ja ravintolat on määrätty kiinni. Kaupoissa kuulutetaan, että ihmisten on pidettävä riittävä turvaväli muihin ihmisiin. Suomen hallituksen vahva suositus on, että ihmiset pysyisivät kotona ja välttäisivät toistensa tapaamista.

Kukaan ei enää halaa, kättele tai kosketa toisiaan. Käsidesi on loppu.

Ihmiset käyttäytyvät kummallisesti.

jotkut saarnaavat maailmanloppua.

Osa tekee laskelmia siitä, miten maailman talous romahtaa ja toiset taas siitä, miten kohta se on taas pystyssä. Jotkut syyttelevät viranomaisia ja päättäjiä tilanteesta, oikeastaan kaikesta. Osa on ryhtynyt pitämään muita ihmisiä vihollisinaan: mökkinaapureita, pääkaupunkiseudulla asuvia, ulkomaalaisia, kiinalaisia.

Osa ihmisistä lievittää ahdistustaan vitsailemalla, jotkut taas tuomitsemalla kaikenlaisen vitsailun armottomasti. Somessa riidellään ja vittuillaan enemmän kuin aikoihin.

Vaikka emme ole sodassa toisiamme vaan koronavirusta vastaan.

Ja sitten ovat ne, joiden laskukoneet käynnistyivät jo silloin, kun korona jylläsi vasta Whuhanissa tai Pohjois-Italiassa. Ne, jotka laskivat yhteen yksi plus yksi, ja tiesivät tilaisuutensa koittaneen.

Oli selvää, että koronaviruksen rantautuminen Suomeen toisi mukanaan poikkeustoimet. Emme osanneet ehkä ennakoida koronavirusta, mutta moni pystyi ennakoimaan sen vaikutukset politiikkaan, päätöksentekoon, ihmisiin ja talouteen. Logiikkaan, jolla nämä toimivat.

Sodassakin on aina keinottelijoita, jotka käyttävät poikkeustilaa ja yleistä hätää hyväksi rikastuakseen. Miksi siis ei sodassa koronavirusta vastaan.

Poikkeusolot ovat tehneet heikommassa asemassa olevien lyömisestä helpompaa. Niiden lyömisestä, jotka ovat auttaneet itseä menestymään ja pärjäämään.

Nyt mitataan inhimillisyyttä. Sitä, että vahvempana ihminen jättää käyttämättä tilaisuuden hyväksi, vaikka voisi iskeä. 

Moni odottaa tällä hetkellä turpaansa avuttomana puolustautumaan millään tavalla.
Odottaa lomautuksia, irtisanomista, konkurssia. Odottaa merkintää maksuhäiriörekisteriin, elämänsä tuhoutumista.

En usko sillä tavalla ihmisen hyvyyteen, että näkisin monenkaan tilanteessa jotenkin toivoa. Miksi olla hyvä kun on vahva. Miksi olla inhimillinen, kun vaurastuu ilmankin inhimillisyyttä. Miksi noudattaa sääntöjä, kun niissä on aukkoja, joista pujahtaa läpi kenenkään tajuamatta tai voimatta sille mitään.

Miksi jättää hyvän tilaisuuden käyttämättä, kun siitä voi hyötyä

Mutta arvaapas mitä mietin.

Mietin, miten hienosti yhteiskuntamme on kaikesta huolimatta rakennettu. Ja miten tasa-arvoinen koronavirus loppujen lopuksi on.

Jep, on riskiryhmäläisiä, joihin itsekin kuulun, ja meille virus on ilmeisesti vaarallisempi kuin muille. Mutta kukaan muukaan ei voi oikeasti tietää omalla kohdallaan, että miten juuri oma keho kestää Covid-19-tautia.

Ja jos käy huonosti, ja tulee tarve sairaalahoidolle, ehkä jopa tehohoidolle – ne ovat kaikille samoja.

Niin kuin koronaviruskaan, myöskään sairaalahoito ei toimi ihmisen saavutusten, arvoaseman tai pankkitilin perusteella.

Korona iskee, jos on iskeäkseen. Ja joka tapauksessa saamme jokainen niin hyvää hoitoa, kuin Suomessa voi vain saada, jotta selviämme hengissä.

Eikä kumpikaan näistä ole omissa käsissämme. Me kaikki tarvitsemme muita ihmisiä, yhteiskuntaamme ja todella paljon hyvää tuuria.

Ihan jokainen meistä.