Koronapäiväkirja, 1. päivä

84-vuotias mummini soitti tänään ja valitti siitä, että hallitus on määrännyt vanhukset karanteeniin. Sanoin, että eikös olekin hyvä, että vihdoinkin vanhuksista välitetään. Että yritämme kaikki nyt rajoittaa tapaamisiamme, jotta Suomen ikäihmiset säästyisivät joukkokuolemalta.

Mummini ilahtui ja kertoi lähtevänsä hamstraamaan viiniä karanteenia varten. Hän kehui pääministeri Sanna Marinia topakaksi tytöksi mutta lisäsi, että nuorilla naisilla on tapana liioitella kaikessa.

”Puhu vain itsestäsi”, sanoin ja mummi hihitti kohteliaisuudelle.

Nyt minulla on tylsää kuten todennäköisesti suurimmalla osalla suomalaisista.

Eilen näin kuinka lenkkeilijät olivat peittäneet kasvonsa huiveilla ja hengityssuojaimilla. Mietin Suomen rikoslain lukua 17, joka koskee rikoksia yleistä järjestystä vastaan.

13 a §

Laiton naamioituminen

Joka yleisellä paikalla järjestettävän yleisen kokouksen tai yleisötilaisuuden yhteydessä taikka muussa yleisön kokoontumisessa yleisellä paikalla esiintyy tunnistamattomaksi naamioituneena ilmeisenä tarkoituksenaan ryhtyä käyttämään henkilöön kohdistuvaa väkivaltaa tai vahingoittamaan omaisuutta, on tuomittava laittomasta naamioitumisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kolmeksi kuukaudeksi.

Huomasin muistaneeni väärin, että naamioituminen olisi aina huono homma. Sinänsä älytön muistivirhe, jos ajattelee esimerkiksi joulunajan joulupukkipaljoutta kaduilla ja ihan vain nykyisellään rehottavaa miesten partamuotia. Naamioituneena kuljeskelu on siis sallittua, jos se ei tapahdu yleisön kokoontumisessa tarkoituksena ruveta riehumaan. Mikä lasketaan kokoontumiseksi, sitä en jaksanut lain esitöistä tarkistaa.

Julistettuaan Suomeen poikkeustilan maanantaina hallitus ilmoitti, että yli kymmenen henkilön kokoontumiset yleisillä paikoilla on kielletty 13. huhtikuuta saakka.

Koska minulla oli eilenkin tylsää, mietin, miten helppoa naamiomiesten olisi nyt ryöstää vaikkapa koruliike tai apteekki ja kadota muka koronalta suojautuneena muiden naamansa peittäneiden massaan. Eikä tämä ole nyt mikään vinkki, kunhan vain mietin kaikenlaista koronatylsyyksissäni.

Nyt olen yksin pienessä helsinkiläisessä kodissani. Ikkuna on auki, sisään kantautuu sateenropinaa ja vaimeaa liikenteen kohinaa.

Suomen hallitus julisti maanantaina maahan poikkeustilan. Eduskunnan on tarkoitus hyväksyä valmiuslain käyttöönotto tänään keskiviikkona ja huomenna sen soveltamisasetukset. Tämä kaikki tapahtuu Suomessa ensimmäistä kertaa rauhan aikana ja minä olen todistamassa tätä historiallista tapahtumaa.

Oikeastaan olen enemmän kuin todistamassa, olen kirjaamassa sitä kollektiiviseen muistiin. Sillä sinne se väistämättä jää bittien muodossa. Blogikirjoituksina ja muina some-päivityksinä sekä lehtijuttuina.

Istun sohvalla ja vieressäni on tölkki, jossa on jäljellä vielä liraus virolaista Saaremaa Tume –olutta (6%). Raahasin laatikollisen sitä Tallinnasta ennen joulua, kun mutsini pakotti minut sinne joulumarkkinoille. Ostin reissulta kahdet villalapaset itselleni, yhdet kauneimmat äidilleni ja kaksi laatikkoa olutta. Tänä talvena villalapasia ei ole tarvittu. Olutkin on nyt loppu, tölkki vieressäni on tähän historialliseen hetkeen sopien viimeinen.

Viro sulki rajansa ulkomaalaisilta tiistaina, joten uutta Saaremaa-laatikkoa on turha  hötkyillä hakemaan.

Ensi yönä Suomi sulkee rajat.

”Älä hitossa”, sanoi mummini ja nauroi. Hän soitti tänään uudestaan, uusi älytelkkari oli kertakaikkisesti lakannut toimimasta. Mummini mielestä vanhusten sulkeminen sisätiloihin olisi ollut riittävä toimi tässä koronatilanteessa. Ehdotin, että hän lähtee ehdolle vaaleihin ja päättää seuraavassa tartuntatautitilanteessa itse rajoitustoimista, mutta mummi oli kiinnostuneempi tv-ohjelmista.

Suoritin luonteeni vastaisen pitkän rauhallisen opastuksen siitä, miten televisiosta irrotetaan kaikki johdot ja sen vieressä olevasta ”murikasta” antennijohto, joka kiinnitetään televisioon.

”Nyt unohdetaan älyominaisuudet ja palataan niihin kuukauden kuluttua karanteenin päätyttyä”, sanoin.

Mummini nauroi ja sanoi, että totta tosiaan järki on lähtenyt television lisäksi kaikilta muiltakin. Mitä ilmeisimmin hän oli unohtanut, että Suomi on osoittanut pitävänsä vanhuksistaan huolta. Että se siitä vanhusväen kiitollisuudesta.

Kaikki on hyvin absurdia. Olemme keskellä historiallista tapahtumavyöryä, kaikki yhdessä ja erikseen. Koko maailma on samassa tilanteessa, kaikkialla ihmisiä kuolee kuin kärpäsiä ja silti meistä jokainen on yksin omassa poterossaan.

Henkinen poteroituminen johtunee siitä, että vaikka huoli on yhteinen, se iskee jokaiseen myös hyvin henkilökohtaisesti. Kukaan ei ole turvassa. Sairastaminen ja mahdollinen kuoleminen tapahtuu yksin. Talouden kaatuminen osuu pahimmillaan omaan henkilökohtaiseen turvallisuudentunteeseen. Ja vaikka itsensä saisi turvaan koronapandemian vaikutuksilta, joku tunnesitein meihin kiinnittyvä läheinen tulee ottamaan joka tapauksessa osumaa. Osa on jo ottanut.

Ammattini on oikeustoimittaja. Viime viikot olen keskittynyt työssäni kuitenkin rikosten ja oikeuksiin liittyvien asioiden sijaan yhä tiiviimmin raportoimaan uudesta koronaviruksesta ja sen tekemisistä.

Kun normaalisti lasken nyrkinheilauksia, puukoniskuja ja huumemääriä, kuluvan viikon olen laskenut koronavirukseen sairastuneiden ja kuoleiden määrää.

Suosikkilakini rikoslaki ei päde tuohon pikku murhamieleen. Se loikkii tötteröitään heilutellen maasta toiseen, ihmisestä toiseen. Tunkeutuu soluihimme, tekee niistä monistuskoneitaan.

Ja jos oikein tarkkaan zoomaa, pienten öttiäisten voi nähdä naureskelevan itserakennetun ylivertaisuuden sädehtivälle kehälle ihmislajin ympärillä.

Ilmastonmuutos ei vääjämättömistä tuhovaikutuksistaan huolimatta saanut ihmistä tekemään riittävän voimakasta korjausliikettä toimissaan. Suomessa vihreiden huuto ei seisauttanut lentokoneita, eikä perussuomalaisten vaatimukset pysäyttäneet ihmisten vapaata liikkumista.

Piti syntyä sattumanvarainen nopea ja voimakas uhka, jotta ihmislaji suostui reagoimaan taloudellisen hyvinvointinsa kustannuksella lähestyvään tuhoaaltoon. Koronavirus teki sen, mihin ihminen ei kyennyt.
Nyt Suomessakin lentokoneet jäävät kentille ja rajat sulkeutuvat. 

Olen poterossa. Olen nelikymppinen perussairas nainen. En tunne itseäni pätkän vertaa sairaaksi, joten perussairas-termin vilahtaminen jatkuvasti hallituksen tiedotustilaisuuksissa ja koronaa käsittelevissä lehtijutuissa tuntuu oudolta.

Olen kaksinkertaisessa riskiryhmässä. Sairastan jatkuvaa lääkehoitoa vaativaa astmaa ja harvinaista verisairautta nimeltä von Willebrandin tauti. Vereni ei hyydy normaalisti, koska esivanhempani naivat ristiin sydämensä kyllyydestä. He olivat kuten me kaikki nyt, me ilmastonmuutoksesta piittaamattomat hyypiöt, jotka uskomme asioiden vääjäämättömyyteen vasta, kun luonto lyö sapelit tanaan ja uhkaa välittömästi ikiomaa henkeämme.

On luonnonlaki, että sukulaisten ristiinnaimisesta kärsii koko jälkipolvi. On luonnonlaki, että aikalaistemme ilmastopiittaamattomuudesta kärsivät kaikki jälkeläisemme. 
On myös luonnonlaki, että luonto systeeminä on vahvempi kuin yksikään eliölajeista ihminen mukaan lukien.

Omalla kohdallani sukulaisten keskinäiset seksiseikkailut aiheuttivat onneksi vain von Willebrandin taudin lievän muodon, vaikka siitäkin on riesaa aivan riittämiin. Jatkuvien nenäverenvuotojen takia esimerkiksi puoli vuotta vanhojen ja yli 300 euroa maksaneiden vastamelukuulokkeitteni pehmusteissa on tahra, eikä minun lähimmäisystävällisistä syistä ole järkevää käyttää kuin mustia paitoja.

Luonnon näkökulmasta minä yksilönä olen heikko. Niin olen asiaa miettinyt viime päivinä ja se on raskas havainto. Jos koronavirus iskee minuun, kuten se todennäköisesti tekee ennen pitkää, riskini saada taudin vakavampia keuhkoja vaurioittavia muotoja on korkeampi kuin perusterveellä väestöllä. Pikkuruiset koronavirukset laukkaavat ympärilläni laumoina kuin sudet ja hamuavat otetta hengitysteistäni.

Luonnon näkökulmasta ihminen lajina on heikko. Ja yhtä sattumanvaraisesti kuin ihminen tälle pallolle ilmestyi hillumaan, hurjastelemaan ja keekoilemaan, yhtä sattumanvaraisesti se voidaan pyyhkiä myös pois raivaten tilaa elinkelpoisemmille lajeille.

Näin linkolamaisesti minä täällä poterossani ajattelen. 

Nyt ryhdyn maalaamaan erään tuttavani kaksivuotiaalle tyttöselle luontoaiheista seinämaalausta, jonka piti olla Gallen Kallela –tyylinen mutta joka muistuttaa värivalinnoista johtuen ennemminkin yltiöpäistä vaahtokarkkikuorrutusta.

Saatan esitellä maalaustani huomenna, jos vielä lisää tylsistyn. Ennuste tähän on hyvä.