Miksi ihminen pelkää muutosta. Miksi luopuminen sattuu. Miksi tuttu on turvallista, niin turvallista, että sen alkaa uskoa olevan sitä ihan kaikkein parasta itselleen. Että on pidettävä kaikesta kiinni, toimittava niin kuin aina on toimittu, oltava sellainen jollaisena ihmiset pitävät.
Ihminen on jumittuja, siitä se johtuu. Kuin muurahainen, joka harhailee päivästä toiseen pitkin metsänpohjaa ja haalii mukaansa jokaisen tikun ja neulasen kasvattaakseen kotikekoaan suuremmaksi ja suuremmaksi. Törmäämme kaikenlaiseen ja enimmäkseen ihan sattumalta, löydämme mukavan asuinalueen, asunnon kahdella vessalla, unelma-auton, hyvännäköisen kumppanin, mutkattomia naapureita, ystäviä sieltä sun täältä, työpaikan, hauskoja harrastuksia ja saamme lapsia, design-lampun ale-hintaan ja perintönä hyllyt notkolleen vanhaa Arabiaa. Keräämme kaikkea tätä kamaa niskaamme kuin muurahainen aluskasvillisuuden seasta löytyviä roskia. Ja jostakin syystä joka kerta jotakin uutta saadessamme liitämme sen osaksi käsitystämme siitä, mikä on välttämätöntä elämässämme.
Keko kasvaa, tietenkin, ja mitä isompi elämänläjästämme tulee, sitä huonommin happi yltää sinne jonnekin sisuksiin, jossa istumme tuo roinakasa yllämme. Olemme jumissa. Emme voi hengittää, mutta emme toisaalta myöskään irroittaa ainuttakaan osaa tästä vaivalla rakennetusta kokonaisuudesta. Vaikka itkettäisi, vaikka iho kukkisi näppylöistä.
Ihmisen olisi terveellistä vastata tasa-ajoin elämässään kysymyksiin siitä, kuka hän oikeastaan on, mitä hän todella tarvitsee ja haluaa. Että onko elämässä lopulta kuinka monta sellaista asiaa, joka tekee hänet onnelliseksi. Että ovatko hänen niskaansa sovitetut roolit oikeasti sitä mitä hän on, vai onko oleminen lipsahtanut ulkopuolelta tulevien odotusten mukaan elämiseksi.
Hienoa, jos tämän tsekkauksen jälkeen voi todeta: "Olen onnistunut."
Mutta ei ole myöskään pakko haluta ja tarvita loppuelämänsä ajan samoja asioita. Keko ei ole mikään itsestäänselvä turvapaikka, sen alle voi pahimmassa tapauksessa tukehtua.
Minulla tuo tukehtuminen taitaa olla aika lailla konkreettista tällä hetkellä, ainakin lääkärini mukaan. Musta kissani Wilson on asunut luonani 11 kuukautta. Hän makaa kyljessäni ja kehrää parhaillaankin, käteni yltää hankalasti hiirelle hänen ylitseen. Wilson siristelee keltaisia silmiään, mikä tarkoittaa kissojen kielellä kiintymystä ja hyvää oloa.
Mutta minulla vaikeita astmaoireita, keuhkoputkentulehdus, kurkunpääntulehdus ja poskiontelotulehdus. Oireeni vain jatkuvat ja jatkuvat, vaikka syön lääkkeitä muovikassillisen päivässä. Lääkärin sanoo, että kaikki on allergian syytä, eikä hän voi määrätä jatkuvasti isompia annoksia ja uusia kuureja.
Luulin, että Wilson on hyvä asia, vaikka näin ei ollut. Tarvitsen happea. Kirjoitan tätä surullisena, sillä luopuminen tekee kipeää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti