Lujaksi kasvamisesta

"Kun ihminen on säröillä, valo pääsee helpommin sisään." Hienosti sanottu, vai mitä. Kuulin tämän viisauden ensi kertaa tällä viikolla ja löysin siitä samankaltaista sisuksiini ryöppyävää voimaa, kuin Tommy Tabermannin pohdinnasta: "Kuinka monta kiveä voi niellä ennen kuin muuttuu kallioksi?" 

Niinpä, väitetään mitä tahansa, rikki meneminen ei ole heikkoutta vaan pikemminkin lujaksi kasvamista.

Ehjät ihmiset ovat tylsiä. Kuka jaksaisi sellaisten tyyppien seuraa, joille ei ole koskaan tapahtunut yhtään mitään. Sehän on kuin istuisi iltateellä hautajaisia varten meikattujen ruumiiden kanssa, mykkien ja merkityksettömien. No joo, viihdyttäisihän se ehkä ensimmäiset viisi minuuttia, voisi ottaa selfieitä poski kiinni monttumatkalaisten naamoissa ja lyödä kuvat instagramiin maailman pällisteltäväksi. Toki se pitäisi tehdä äkkiä, ennen kuin delaisi itse tylsyyteen.

Itse pidän paikatuista ihmisistä. Rosoisista, elämän ruoskimista. Ihmisistä, jotka ovat kolunneet rotkonpohjia ja huippuja, juhlineet menestystä ja rämisseet naamalleen katuun kaatosateessa. Tehneet virheitä, jotka voidaan kirjoittaa pienillä ja isoilla alkukirjamilla. Ihmisistä, jotka ovat seisoneet horjuvin jaloin ja joutunet pyytämään apua. Jotka ovat täynnä kolhuja, klommoja ja säröjä, arpeutuneita tai aukinaisia. Jotka piilottelevat vaatteidensa alla avohaavoja ja pyyhkivät salaa takinkaulukseen kyyneleitä ruuhkabussissa. Hymyilevät sopimattomille vitseille ja ajattelevat luvattomia. Haaveilevat karkaamisesta, rajojen ylittämisestä, ranttaliksi panemisesta. Ja tekevät, mitä tahtovat.

Veikkaan, etten ole mikään poikkeus, että iso osa ihmisistä pitää toisissaan enemmän vioista kuin täydellisyydestä, jos siis oikein ryhtyvät asiaa ihan rehellisesti pohtimaan. Siihen nähden onkin häkellyttävää, että täydellisyys on kuitenkin se kuva, minkä me haluamme antaa itsestämme toisillemme. Nätti pintakiilto, johon haluamme itse uskoa ja johon toivomme kaikkien muidenkin uskovan.

Markkinamiehet hoksasivat tämän ihmislajia vaivaavan paradoksaalisen käyttäymismallin iäisyydet sitten ja muuttivat myyntivaltiksi, joka jyskyttää kuin painokone euroja kauppiaiden taskuihin vuodesta toiseen. Täydellisyyden nimissä ihmisille on mahdollista nimittäin kaupata ihan mitä tahansa, jopa virheitä. Nättiä naamaa, peppua, huoliteltua ulkomuotoa, kivaa asuntoa, venettä, auvoista parisuhdetta, oikeanlaista statusta työpaikkoineen ja julkisivuvelkoineen, mallia parhaasta poliittisesta toimitavasta ja koko elämässä olemisen piparkakkumuottia. Ja koska virheitäkin toki tarvitaan, jotta täydellisyys näyttäisi hyvältä, rahamiehet keksivät myydä rustiikkia, kierrätystä, reikiä uusissa farkuissa ja elämänmuotoja, joissa virheet ovat silleen juuri hipsteristi oikeanlaisia.

Ihan oikeesti hei, eihän tässä hommassa ole yhtään mitään järkeä. Olemme täynnä epätäydellisyyttä, pidämme siitä toisissamme, mutta leikimme jatkuvasti, että olemme jotain muuta ja paheksumme, jos joku kieltäytyy tästä pelistä ja on vain sitä mitä on.

Alan olla jo vanha akka. Olen ollut melkomoisen suorasukainen aina ja yrittänyt suunnilleen syntymästäni saakka pitää suutani enimmäkseen kiinni, ettei epätäydellisyyteni häikäisisi, kuin vahingossa päälle unohtuneet pitkät ajovalot pimeällä tiellä vastaantulijoita. Vuosi vuodelta olen ollut yhä kyllästyneempi tähän touhuun ja nyt huomaan, etten enää välitä olla mukana tässä leikissä. Olen tällainen kuin olen, ja jos se ei kelpaa, aivan sama.

Monesti oikeussaleissa mietin, että olisi hienoa, jos kaikista paheksunnan aiheista ja virheistään voisi maksaa tuomiolla niin kuin rikolliset tekevät ja olla yhteiskunnan langettaman rangaistuksen jälkeen vapaa. Sovittaa syntinsä kertaheitolla, sen että syntyi sellaiseksi ja tällaiseksi, ihan perkeleen epätäydelliseksi. Ettei sitä paheksunnan kivirekeä tarvitsisi raahata koko elämäänsä perässään, kun ei edes murhasta annettava elinkautinen vankeusrangaistus ole oikeasti koko elämän mittainen.

Minussa on säröjä, joista valo paistaa sisään. Olen niellyt kiviä enemmän kuin jaksan laskea. Olen tehnyt valtavia virheitä. Mutta minä pidän valosta sisälläni ja siitä, että alan olla jo niin suuri kivi, että minua voi hyvällä syyllä alkaa kutsua kallioksi. Minä haluan olla tällainen kuin olen, seistä vankkumatta omilla sijoillani, vaikka ympärilläni puhkeaisi ydinsota tai kaikki muut tulisivat hulluiksi.

Se on jo hyvin lähellä sitä lujuutta, johon matkalipun saa vain särkymisen kautta.

#kehäraakki #väsyttää