Haluan osallistua vapaaehtoistyöhön, mutta työpanostani hyljitään. Vapaaehtoisjärjestöjen näkökulmasta olen hyödytön useistakin syistä, joista merkittävimpiä ovat säännöllinen päivätyö ja uskonnottomuus.
Jos olen väärässä, oikaise ihmeessä.
Olen kahlannut viimeisen vuoden aikana läpi eri kolmannen sektorin hyväntekeväisyys- ja avustustoimijoita ja kasannut kelvollisuudestani seuraavanlaisen kokonaiskuvan.
1. Paras tapa auttaa on antaa rahaa. Kasvoton lahjoittaja on vähiten vaivaksi ja eniten hyödyksi.
2. Vaate- ja tavaralahjoitukset ovat myös ihan ok. Jos tajuan antaa sitä mitä tarvitaan, silloin kun tarvitaan. Pestynä, viikattuna ja mielellään mahdollisimman käyttämättömänä.
3. Seuraavaksi eniten hyödyksi voin olla keräämälle järjestölle lisää rahaa. Suositelluin vapaaehtoisosallistumisen muoto hyväntekeväisyysjärjestöjen puolelta on lipaskeräys. Purkki käteen ja kadulle kerjäämään hyvän nimissä.
4. Ulkomaille auttamaan. Siellä ollaan tosi hädässä. Olisi erittäin jaloa panna pillit pussiin täällä kotimaassa, ottaa vähän palkatonta ja lähteä raivaamaan viidakkoa.
5. No jaa, onhan täällä kotimaassakin työtä, jos vaan joku oikeasti haluaisi auttaa. Voisi esimerkiksi pitää seuraa yksinäisille vanhuksille ja auttaa asioinnissa sekä ulkoilussa. Käydä kerran viikossa leipomassa syrjäytymistä ehkäisevissä kohtaamispaikassa. Auttaa vähävaraisten ruokajakelussa, pakata kauraryynejä, leipäpaketteja ja jogurttipurkkeja muovikasseihin - senhän nyt osaa kaikki. Harmi vaan, että kaikki tämä on mahdollista ainoastaan päiväaikaan, silloin kun työtätekevät ovat töissä. Sitä paitsi ei ikäihmisten ystäväksi noin vain ryhdytä - ensin pitää käydä ystäväkurssit ja sen sellaiset. Kursseja järjestetään harvoin, ja pääasiassa päiväsaikaan eli silloin, kun työtätekevä on töissä. Sama juttu ensiapukurssien kanssa, jos sattuisi kiinnostamaan esimerkiksi partiointi katutapahtumissa ja festareilla. Mutta kunnon vapaaehtoinen jää tietenkin pois työstä voidakseen olla vapaaehtoinen. Niin tämä maailma pyörii.
6. Lapset, huumeidenkäyttäjät ja mielenterveysongelmaiset näyttävät pitävän sylin auki jokaiselle, joka haluaisi tarjota työpanoksensa edes hetkeksi heidän käyttöönsä. Itse en valitettavasti jaksa jatkaa vapaa-ajalla työaiheiden parissa, siksi kaksi viimeksi mainitsemaani ovat poissa omista luvuistani. Jos ei koe lapsia omaksi vahvuusalakseen - niin kuin en enää itse oikein koe, voi mennä pesemään esimerkiksi ikkunoita SOS-Lapsikylään. KIITOS SOS-Lapsikylä, ensimmäinen paikka, joka toivottaa työpanokseni vilpittömästi tervetulleeksi tyyliin: Kerro sinä mitä osaat, me keksimme sinulle kyllä käyttöä!
7. Todella merkittävä osa ihmisten perustarpeisiin, kuten ravintoon, vaatteisiin, asumiseen ja lähimmäisyyteen keskittyneestä avustustyöstä on uskonnollisten toimijoiden harteilla. Noloa meille uskonnottomille, niin kuin inhimillisyys edellyttäisi uskoa Jumalaan. Voin tehdä vapaaehtoistyötä minkä tahansa uskontoryhmän riveissä, ei siinä mitään. On kuitenkin jokseensakin kiusallinen ajatus, että jos avustuskasseihin pitäisi yrittää pakata eilisen leivän lisäksi läjä herran sanaa ja uskoa. Sitä paitsi vapaaehtoisen uskonnottomuus näyttäisi olevan riesa myös näille hengellisille toimijoille, vähän niin kuin olisi koko ajan potentiaalinen petturi riveissä. Näin minuun on ainakin suhtauduttu.
Noh, en aio luovuttaa. Selailen edelleen nettiä ja etsin tilaisuutta olla hyödyksi. Jeesus tuskin panee pahakseen, että ilmoittauduin mukaan Operaatio ruokakassin toimintaan. Hengellistä tai ei, sinne työnnän seuraavaksi nenäni. Evankelisluterilaisesta kirkosta sainkin jo tarpeekseni, joten kokeilen näitä vapaaseurakuntia siis seuraavaksi. Pari vuotta sitten ilmoittauduin nimittäin Turun diakoniakeskukseen vapaaehtoiseksi yksinäisten vanhusten ystävätoimintaan ja asiointi- tai ulkoiluavustajaksi. Kävin haastattelussa, täytin pyydetyt liput ja laput. Tämän jälkeen jäin odottamaan yhteydenottoa. Odotan sitä edelleen, mutta ymmärrän toki, etten tainnut kelvata.
SOS-Lapsikylä, teihin otan varmasti yhteyttä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti