Kaksi kaveriani on häippäissyt Facebookista lyhyen ajan sisällä. Ennustan, että näiden lähtöjen määrä kasvaa rytinällä lähitulevaisuudessa. Väki kaipaa hengähdystaukoa.
Ensimmäinen kaverini perusteli lähtöään sillä, ettei Facebook anna ihmisistä todellista tietoa, vaan jokainen rakentaa siellä itsestään pelkkiä kauniita kulisseja. Että some harhauttaa, sillä sitä saattaa luulla tietävänsä kaverinsa elämästä paljonkin, kunnes palaa tajuihinsa ja huomaa, ettei ole vaihtanut oikeasti sanaakaan kyseisen henkilön kanssa esimerkiksi puoleentoista vuoteen.
Toinen Facebook-karkuri taas koki ihmisten tunkevan vihanaiheineen ja mielipiteineen jatkuvasti iholle niin, että koko ajan olisi pitänyt olla itsekin vihainen jostakin. Että tuntui kuin happi olisi loppunut, koska ei hän halunnut tietää ihmisistä sitä kaikkea.
Tänään eräs tuttuni kuvaili, ettei voi puhua elämäänsä vaikuttavista oleellisista asioista läheistensä välille luodussa suljetussa keskusteluryhmässä, koska kukaan ei kuuntele siellä ketään ja kaikki puhuvat päällekkäin vain omista asioistaan. Hän oli sitä mieltä, ettei ryhmällä ole mitään virkaa, eikä ainakaan järjellistä sellaista. Että kun taskuun unohtuneeseen kännykkään on paukahtanut 200 uutta viestiä, kuka hullu ne jaksaisi kahlata läpi ja vielä ehtisi poimimaan niistä sen merkityksellisen ennen seuraavaa 200 viestiä.
Niinpä. Uskon, että aika moni meistä tunnistaa nuo tunteet. Olemme tukehtua informaatioon, se tunkee sisään jokaisesta ruumiinaukosta ja täyttää meidät tuntemuksien koko sateenkaaren kirjolla.
Uutisia, viestejä, päivityksiä. Jokainen ihminen on lähteenä siinä tulvassa, jokainen organisaatio, yritys, viranomainen, joukkotiedotusväline, päättäjä, poliitikko, julkkis ja joka ikinen hiton maailmankolkka. Kanavat tuuttaavat uutisia, kuvia, videoita, kannanottoja, tiedotteita, keskusteluja ja analyysejä. Kaikki huutavat päällekkäin, allekkain ja lomittain.
Yksi vauhkoaa yhä delfiineistä, toinen vaatii rajoja kiinni, kolmas vetoaa eutanasian puolesta ja neljäs vastustaa kansalaispalkkaa. Joka puolella on hätää ja kärsimystä, yhtenä päivänä pitää surra pommitusten silpomia Aleppolaisia, toisena terroristien uhreja Ranskassa, kolmas päivä liimaa verkkokalvoille aivosyöpään kuolleen nuoren viimeisen hymyn. Danny ja Erika tunnustavat suhteensa, Saara Aallon voitosta pitää iloita ja sitten on vielä mietittävä, mitä venäläisdiplomaatin ampuminen Turkissa tarkoittaa maailmanpolitiikalle sekä järkyttyä Berliinin iskusta. Samaan aikaan kaveri jakaa kuvaa joulukuusesta, toinen koiran kipeästä silmästä ja kolmas päivittää odottavansa vihdoinkin lasta samaa sukupuolta olevan kumppaninsa kanssa.
Olen jo kauan ollut sitä mieltä, että tervetuloa vaan globalisaatio ja reaaliaikaisuus joka helvetin asiassa, mutta ihminen ei tähän pysty. Ihminen ei kykene pysymään perillä koko maailmasta, puhumaan satojen muiden ihmisten kanssa samaan aikaan ja tuntemaan täysillä sitä kaikkea, mitä tämä aika tunne-elämältämme vaatii.
Ei joka hetki voi osallistua, ratketa riemusta, vastata kommentteihin, järkyttyä ja surra. Ei joka sekunti voi olla sielu auki kaikkiin ilmansuuntiin ja antaa maailman tuulla suoraan sisuksiinsa riippumatta siitä, mitä tapahtuu, missä tapahtuu, miksi ja kenelle.
Jokainen asia ei voi olla tärkeä, ihmisen psyyke ei kestäisi sellaista.
Tämä digijuttu on mennyt aika lailla kiskoiltaan. Putosimme kylmiltämme jäiden sekaan uimaan. Kukaan ei ehtinyt harjoitella tai tiennyt, millaiseksi tämä kaikki muotoutuu. Ja nyt me teemme niin kuin kaikessa aina, yritämme parhaamme mukaan räpiköidä mukana ja selvitä. Vaikka ahdistaisi kuinka, emme kyseenalaista, sillä eihän uutta aikaa voi perua.
Mutta hei, tämä kaikki ei ole pakollista. Elämässä, myös virtuaalipuolella, saa painaa jarrua ja miettiä uudestaan. Tarkastella kriittisesti sitä, mitä omalla feedillä juoksee ja työntää paska sinne minne se kuuluukin eli roskikseen. Deleteä vaan kaikelle, mikä tuottaa pahaa mieltä. Ja jos digisiivous ei auta, voi vetäytyä aivan vapaasti tauolle tai kokonaan ulos somesta. Siihen ei tarvita passia tai viisumianomuksia, että pääsee taas kasvokkain kahville tai viinilasin ääreen itselleen merkityksellisten ihmisten kanssa.
Eräs kaverini ei ole alunpitäenkään suostunut näihin ”some-hörhötyksiin” ollenkaan mukaan ja viettää silti täysin onnellista elämää, uskokaa tai älkää. Välillä hän naureskelee sitä, että ihmiset soittelevat hänelle tohkeissaan kertoakseen, mitä järkyttävää Facebookissa taas kohistaan.
Veikkaan, että some-vetäytymiset lisääntyvät lähiaikoina urakalla. Ensireaktioiden aika on ohi, nyt kansa tahtoo vetää keuhkot täyteen reaalimaailman raikasta talvi-ilmaa ja pohdiskella omaa strategiaansa tietoverkkojen infotulvassa. Se löytyy, kunhan annamme itsellemme hieman tilaa tuumiskella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti