Haastattelin viime keväänä murhamiestä, joka suorittaa jo toista elinkautistaan. Hän oli siis tappanut ensin yhden ihmisen erittäin raa'asti, istunut 22 vuotta vankilassa ja vapauduttuaan tappanut heti toisen ihmisen yhtä julmasti. Lehtijutun tarkoitus oli kertoa, minkälaista on elää muurien sisäpuolella ilman pientäkään toivoa vapautumisesta vuosikausiin. Minkälaista on seurata television ja lehtien kautta maailmaa, elämää ja normaaliutta, jossa ei itse voi olla millään tavalla mukana. Minkälaista on, kun ainoa kokemus ulkomaailmasta on panssarilasin takana näkyvä pala peltoa ja metsää.
Sain lukijoilta suuren määrän raivostunutta palautetta, jossa kritisoitiin sekä juttuaihetta että minua toimittajana. Murhaajia ei pitäisi haastatella, oli viestien sisältö noin niin kuin asialliseksi tiivistettynä. Murhaajat pitäisi tappaa, moni näytti ajattelevan.
Tämä muistui mieleeni tänään, kun facebook tarjoili uutisvirtaani Ilta-Sanomien jutun kuolemaan tuomitun murhamiehen pieleen menneestä teloituksesta Yhdysvalloissa. Mies availi silmiään, haukkoi henkeään ja vääntelehti 34 minuuttia kestäneen myrkkyteloituksen aikana - eli suomeksi sanottuna kärsi. Ja mitä tekivät facebookin kommentoijat? No nauroivat täyttä kurkkua tälle kärsimykselle ja toivottelivat mahdollisimman tuskallista kuolemaa jokaiselle murhamiehelle maailmassa.
Ihminen on peto. Ihminen lyö, potkii ja tappaa. Aggressio on meillä geeneissä, ja se on ollut erittäin tärkeä ominaisuus lajimme säilymiselle. Vihaiselle ihmiselle on luontaista ryhtyä ratkomaan tilannetta fyysisellä väkivallalla. Valtaosa ihmisistä ei kuitenkaan näin toimi, mikä kertoo siitä, että luontaisia taipumuksia voi ja pitää hallita. Näin tekevät kaikki eläimet, sillä harkitsematon väkivalta on sosiaalisesta näkökulmasta tarkasteltuna haitallista myös sitä harjoittavalle yksilölle itselleen.
Suurin osa ihmisistä jättää siis leipäveitset kotiin lähtiessään illanviettoon ravintolaan. Nakkikioskilla nyrkki voi toisinaan vähän heilahtaa, mutta sillekin meillä on puolustus valmiina: verensokerin alhaisuus ja humalan aiheuttamat haasteet puheen tuottamisessa sekä ymmärtämisessä. Annamme itsellemme anteeksi tällaiset vähäpätöiset poikkeamat sivistyksestämme. Yksi älykkyyden vahva merkkihän on se, ettei ihmisen ei tarvitse ratkoa asioita potkimalla ja puremalla.
Me emme kanna lakikirjaa mukanamme ymmärtääksemme tämän, nämä käytöskoodit tulevat selkärangasta. Niinpä, olemmehan helvetinmoisen sivistyneitä - niin kutsuttuja hyviä ihmisiä, erityisesti murhamiesten edustaman kuonan rinnalla.
Mutta tuli uusi aika, netti ja some. Ylivertaisista ominaisuuksistaan ylpeä ihmislaji marssi sisään rinnakkaiseen todellisuuteen ja otti hetkessä omakseen tämän uuden paikan, jossa reaalimaailman itsestäänselvyydet vaikuttavat kuitenkin naksahtelevan kuin jonkinlaisen luonnonlain ohjailemana irti nikamiemme raoista. Emme taida kiinnittää siihen paljonkaan huomiota, kyllähän me nyt herrajumala tiedämme miten täällä pallolla ollaan, juujuu, ketään ei saa vetää tukasta eikä ainakaan paloitella.
Ja jos meitä hyviksiä alkaa vituttaa, lähdemme vähän someen riehumaan. Se on kato sellainen hilpeä paikka, jossa kaikki on ihan vaan puoliksi totta jos sitäkään, sellainen virtuaalimaailma. Roiskimme jokaisen nettifoorumin surutta täyteen vihapuhetta, verta, suolenpätkiä ja kuolemaa. Tulee huikea olo, kun saa sanoa suoraan, purkaa vähän paineita. Siinä välissä pitää piipahtaa lähikaupassa, ja pihalla tervehdimme ystävällisesti naapurin mummoa, tietenkin, arvostammehan inhimillisyyttä ja käytöstapoja. Kun maitopurkki on jääkaapin kylmässä, kurkkaamme virtuaalireaktioita ja näpytämme ruutuun nautinnollisen läjän "tapa itses suvakkihuora" -toivotuksia muistamatta lainkaan, että reaalimaailmassa käytöksemme määriteltäisiin jotakuinkin väkivaltaiseksi. Häh, some-väkivaltaa muka, mitä tämä nyt oikein on? Eihän netissä voi nuijia keneltäkään hampaita irti tai ampua metallinpalaa ohimoon.
No onneksi ei voi, olisi meinaan sen verran jo silpoutuneita ja kuolleita ruutujen äärellä, että laajentaisimme parastaikaa pikavauhdilla sairaaloita ja hautuumaita selvitäksemme tästä katastrofista.
Lueskelin tänään tosiaan murhamiehen teloituksesta kertovan lehtijutun alle kerääntyneitä kommentteja facebookissa. Katsoin tablettini ruudun kautta some-maailmaa, aivan kuin haastattelemani elinkautisvanki sellinsä ikkunan läpi näkyvää surkeaa pellonpalaa. Kaksinkertainen murhaaja kuvaili minulle keväällä muurien ulkopuolista maailmaa jollakin tapaa pelottavaksikin paikaksi, josta hän tahtoisi itselleen lähinnä muutamia valikoituja asioita. Hän ei ajatellut, että elämä tapahtuu muurien ulkopuolella - hän koki olevansa tyytyväinen ja turvassa vankilassa.
Some on maailma, jolta todellakin toivoisi olevansa turvassa. Some-sonnassa kahlatessa pulpahtaa väkisinkin mieleen, että kaikki nämä raivoajat ja some-saatanat, jokaikinen heistä elää keskuudessamme täällä ihka oikeassa todellisuudessa.
Se on vastenmielinen ajatus se. Pelottava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti