Noitakissa Wilson.

Grrrnausk, minä olen Wilson ja rakastan huomiota.

Kissaherrani Wilson on pikimusta. Hän on reilun vuoden ikäinen ja puolijalo, eli toisin sanoen sekasikiö. Wilsonin äiti on puhdas balineesi ja isä vapaasti geeninsä sieltä sun täältä kerännyt kotikissa, eli maatiainen. Näin voimme olettaa. Kukaan ei nimittäin ehtinyt nähdä isää, kun äiti oli jo paksuna. Wilsonin jalosukuinen äiti sai juoksun ja karkasi ovenraosta, tässä faktat. Sitten se juoksi oikopäätä ensimmäisen kyläkollin syliin ja aloitti villin mutta nopean romanssin. Tämä johtopäätös on helppo tehdä lopputuloksesta.

Tältä näyttää balineesi.

Kun vertaa Wilsonin ulkonäköä yllä olevaan puhdasrotuiseen balineesiin, on selvä, että herra on saanut ison lääjän geenejä myös vähemmän jalon isälinjansa puolelta. Balineesit ovat itämaisia kissoja, ja Wilsonissa on piirteitä toki siltäkin suunnalta. Se on muodoltaan paljon kotikissaa sirompi, vartalo on pitkä, pää on suippo ja korvat suuret. Lisäksi se juttelee kuin siamilainen ja käyttäytyy monin tavoin kuin koira.

En halunnut mustaa kissaa ja olin päättänyt, etten ota sellaista. Tahdoin oranssin kissan, koska punainen saa turkin hehkumaan auringossa ja kissan näyttämään pehmoisen leppoisalta. Mutta tapahtumat vyöryivät ylitseni ja sattuman oikusta kotonani asuu nyt pikimusta noitakissa.

En räi jatkuvasti olkani yli, se olisi ällöttävää. En usko huonoon onneen, jota musta kissa kantaa muka mukanaan. En ole myöskään nähnyt merkkejä, että Wilson olisi solminut liittolaissuhteen paholaisen kanssa. Vaikka se onkin käyttäytynyt hyvin paholaismaisesti - hajottanut lukemattomat määrät astioita, kiipeillyt upouusissa takeissani, repinyt verhot alas ja jyrsinyt hajalle useammatkin kenkäni, pilatesrullani ja kajakin rantautumispötkylät. Ai niin, ja yrittänyt polttaa kotini kolme kertaa ja aiheuttanut tapaturman, jonka seurauksena jouduin jalkaleikkaukseen ja nilkuttamaan robottijalan kanssa 3,5 kuukautta.

Mutta ymmärrän kyllä, että noitien katu-uskottavuutta Wilsonin kaltainen villisti naukuva ja ympäriinsä sinkoileva musta katti saattoi kyllä lisätä. Ja jos noitakissat käyttäytyivät yhtä huonosti kuin Wilson tekee välillä, ei ihme, että ne heitettiin samalle roviolle noitaisäntänsä tai -emäntäntä kanssa.

Voikin siis sanoa, että Wilsonilla kävi melkoinen tuuri, että se sattui syntymään 2010-luvulle.

Wilsonin varjotemppu.

Mutta kuten näkyy, musta on musta. Se on hankala väri, kun kissa piiloutuu pimeän komeron perukoille ja sen paikallistamiseksi pitää hakea taskulamppu. Tai kun hämärässä istahtaa mustalle sohvalle ja saa raivoisat kynnet persuksiinsa. Tai kun yrittää kuvata lemmikkiään, joka rötköttää söpösti selällään vatsakarvat pörröllään ja sen asento näyttää siltä, kuin osa nikamista olisi luiskahtanut paikoiltaan.

Wilsonista on lähes mahdotonta saada kivaa kuvaa. Joko kissa ei erotu kuvasta tai sitten otuksesta on tallentunut pelkkä tuhruinen liike, kun kissaherra on jo tiessään kameran vielä yrittäessä tarkentaa liukasliikkeistä kohdettaan.

Astianpesukonevisiitti.

Kissa on kuin lapsi, yhtä aikaa ihana ja äärettömän raivostuttava. 

Wilson ryntää aina vastaan, kun tulen kotiin. Se tunkee itsensä mukaan joka paikkaan ja juoksee rinnalla suuntaani ennakoiden, jopa suihkuun, jos sattuu olemaan sillä tuulella. Se haluaa syliini, kun istun pöntöllä ja kehrää onnellisena kuumeisessa kyljessäni, kun röhkin flunssassa ja haisen pahalta. Jos olen syöttänyt sille viljapitoisia ruokia, se vihjaa asiasta hellän hienovaraisesti tujauttelemalla ilmoille niin järkyttävän lemuisia kissanpieruja, että nenäkarvani kärventyvät.

Kun Wilsonilla on kakkahätä, se alkaa urheilla. Se ryntäilee pitkin kämppää häntä suorana, juoksee päin seiniä ja peilejä, rullaa matot ja pudottelee tavarat tasoilta. Liikuntasuoritustaan se ryhdittää laulamalla kammottavalla kissanäänellään käsittämättömiä kakkauslauluja niin, että pää meinaa räjähtää.

Mutta kun tuijotan telkkaria, Wilson asettuu usein viereeni niin, että sen pää lepää vatsallani. Siinä se sitten tuijottaa minua kauniilla kissannaamallaan ja siristelee silmiään nautinnollisesti niin kuin ihastelisi maailman kaikkeuden keskipistettä ja rakkautensa syvintä ydintä. Epäilen, että se luulee meitä pariskunnaksi.

Siluetti.

Sellainen Wilson-herra.