sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Miksi herkuttelen, kunnes yrjö koputtelee ovella?




Söin pussillisen Omar-toffeeta ja aloin voida todella huonosti. Tuijotin äklötyksen vallassa ympäriinsä lojuvia tyhjiä kääröjä sohvallani. Kesti hetken käsittää, että olin todellakin tehnyt sen taas - tyhjentänyt koko pussin tunnissa ypöyksin.

Kyseessä ei ollut ihmiskoe, vaan sula hulluus, jota toistan säännöllisesti. Mutta miksi. Miksi kukaan järjellinen olento hommaa itsensä toistuvasti tilaan, jossa joutuu pidättelemään oksennusta. Yritän pohtia.

Mitään todellista tarvettahan makealle en pode. Ja vaikka vannon joka kerta pahan olon velloessa, että ei enää ikinä, suistun näihin tilanteisiin uudestaan ja uudestaan kuin jonkinlaisen luonnonlain ruoskimana.

Näin se etenee. Menen kauppaan tarkoituksenani ostaa järkeviä ja tarpeellisia asioita, kuten pyykinpesuainetta, ruisleipää ja kaksi medaljonkia norjalaista lohta. Päässäni pyörii jääkaapin sisältö, pari vastikään netistä bongaamaani ruokaohjetta, hedelmänvalintaruletti ja pari laiskaa ajatusta siitä, että jaksaako kalaa paistaa tänään vai pitäisikö suosiolla edetä kotiruokatiskin annoksilla tämä ilta. Vannon, että nämä ovat kelvottomimmat ravintosisältöön liittyvät ajatukseni tässä vaiheessa, kun käteni keräilee ostoskoriin juustopaketin, kaurahiutaleita ja pussillisen mandariineja.




Mutta sitten se tapahtuu?

Näen leipäosastolla muffinsipaketin. Nanosekunneissa sisäinen sokeripetoni saa sähköiskun, ja herättää karjahduksellaan kaikki silmieni tappisolut, jotka ovat tähän saakka horrostaneet työpäivän jälkeisen aivousvan iltapäiväautuudessa. Silmänräpäyksessä 5-6 miljoonaa pikkuruista reseptoria ryhdistäytyy täyteen valmiuteensa, ja minä totta kai taistelen niitä vastaan urheasti, kunnes kohtaan väistämättömän tappioni ja kaadun ylivoiman alla.

Näkkileipäpakettien ja nuudelipussien silmäily ei auta tippaakaan. Alan huomata herkkuja kaikkialla. Kääretortun. Myslipatukoita. Omenahilloa, suklaakastiketta, riisivanukasta ja jäätelörasioita. Sokeri tirskuu sisään silmäkulmista niin, että tappisolut notkuvat, sillä käytävät on rahdattu täyteen piparkakkutalorasioita, luumutorttuja, suklaakalentereita ja marsipaanikuulia.

On kuin minun ja karkkiosaston välillä vallitsisi jonkinlainen mystinen vetovoima, sillä lopulta aina seison käytävällä, jonka molemmilla puolilla levittäytyy kymmenien metrien pituudelta erilaisiin olomuotoihin pakattua rasvaa ja sokeria. On patukkaa, pussia, askia, levyä ja irtotavaraa. Pehmeää ja kovaa, kirpeää, makeaa, suolaista ja pippurista. Pastelli vuorottelee toffeen kullansävyjen kanssa, suklaa tuntuu miltei suussa ja rapisevien pintojen alta pilkottavat kaikki ne värikartan lukemattomat sävyt, joiden on tutkittu kiihottavan nielemisrefleksiä ja lisäävän kuolaneritystä.





Ja mitä teen minä, jonka kauppareissua piti koordinoina terve järki ja taskusta pilkottava kauppalista? No alan tietenkin himoita. Limbinen järjestelmäni oli karkkihyllyjen kimpussa jo, kun minä onnetn tuijotin leipäosastolla sitä muffinsia. Ulospäin saatan näyttää tyyneltä ja ehkä hieman epätietoiselta. Vaikuttaa ehkä siltä, että voisin seuraavassa hetkessä kohauttaa olkiani ja kääntää selkäni sokerille. Todellisuudessa sisälläni on käynnissä sota, jonka voittajasta ei ole koskaan varmuutta.

Halu myrskyää minussa kuin itse perkele ja aivokuoreni vaatii toimintaa, joka on siis sen mukaan yhtä kuin tyydytys. Sisäistä palkintojärjestelmääni ei kiinnosta pätkän vertaa sellaiset pitkäntähtäisen suunnitelmat kuin, että en halua oksentaa tai että toiveissani on mahtua kulkemaan ovista tulevaisuudessa. Aivokuoreni käskee minua ojentamaan käteni kohti satavarmaa sokeriorgasmia. Limbinen järjestelmäni rukoilee signaalia vapauttaakseen ihanat opioidien kaltaiset välittäjäaineet huuhtelemaan halun kouristamia neuronejani.

Näin ajatellen on suoranainen ihme, että kykenen koskaan vastustamaan yhtään mitään välitöntä mielihyvää. Ärsykkeitä on liikaa, ja siksi minä löydän itseni yhä uudestaan tilanteista, joissa olen ylensyönyt itseni kipeäksi kuin mikäkin sokerinkipeä syöttöporsas.

Niinpä niin, ylensyönyt nimenomaan. Käytän täysin väärin koko mekanismia, enkä näköjään ikinä opi, ettei se kannata. Etteivät aivoni ole mikään hyväntekeväisyysorganisaatio, joka jakelee palkintoja loputtomiin ilman minkäänlaista toimintasuunnitelmaa ja tarkoitusta.





Mielihyväjärjestelmä on viisas, ja minä tyhmä - niin se menee. Aivoissani on annosteluautomaatti, joka saa nopeasti tarpeekseen siitä, etten osaa lopettaa esimerkiksi herkkujen ahtamista. Ensimmäisen namun kohdalla se toki tuuttaa aivoni täyteen mielihyvämolekyylejä, mutta sitten meno alkaa hyytyä. Pian en edes maista karkkia hyvänmakuisena. Palkintojärjestelmäni pyytää minua lopettamaan ja siirtymään muihin mielenkiinnon kohteisiin, mikäli kaipaan vielä dopamiiniorgasmeja. Elimistöni mielestä liika on liikaa, ja se on oikeassa.

Mutta minä en tätä tajua.

Käteni käy yhä karkkipussilla, hampaani jauhavat sokerimössöä ja nielemisrefleksini puskee töhnän kiltisti sisuksiini. Olen kuin automaattiohjauksessa. Ihmettelen itsekin, mikä minua riivaa.

Tällaista vimmaista mielihyvänarkkaamista on kuulemma testattu rotilla. Jyrsijöiden aivoihin asennettiin laite, joka stimuloi aivojen mielihyväkeskusta heikoilla sähköiskuilla. Sitten rotille annettiin vapaus annostella nappia painamalla itselleen aivo-orgasmeja. Pöljäkeparat unohtivat syödä ja naida, napin painaminen ohitti kaiken muun kiinnostuksessa. Pikkuiset käpälät tuuttasivat onnea hermoratoihin tuhansia kertoja tunnissa, kunnes jyrsijäraukat kuolivat uupumukseen.

Elossa pysymisen kannalta olisi siis järjetöntä, jos jokainen uusi karamelli ruiskauttaisi uuden dopamiinisuihkun aivoissani. Todennäköisesti väsyttäisin itseni kuoliaaksi mielihyvää jahdatessani, ihan niin kuin rotatkin. Ellei sitten vatsani halkeaisi ennen sitä.





Mutta kai tälle joku selitys on, kun vaikuttaa vieläpä siltä, ettei tämän tyyppinen käytös ole mitenkään harvinaista ihmislajin yksilöiden keskuudessa.

Ehkä yksi selitys on tapa.

Olen tottunut hakemaan mielihyvää herkuista. Tietynlaiset tilanteet herättävät tapani henkiin ilman sen suurempaa ajattelua, energiaa tai tahdonvoimaa. Kun näen kaupassa muffinsipaketin, kun olen väsynyt, surullinen ja tarvitsen lohduttajaa, alan samantien kaivata lääkkeeksi jotakin makeaa. Olen toistanut sokerilaastarointia niin monesti, että muut vaihtoehtoiset lohdutusmekanismit vasta käynnistelevät moottoreitaan lipuakseen tajuntaani, kun sokerinhimo kaasuttelee jo hermostossani. Tapa saattaa selittää myös sen automaation, millä pyrin takomaan taivasta sisuksiini, kunnes keksipaketeista, namupusseista ja suklaalevyistä on jäljellä enää käärepakkauksia.


Myös riippuvuutta saattaa ilmetä.

Palkinto synnyttää mielihyvää ja mielihyvään voi jäädä koukkuun. Tai siis mielihyväjärjestelmän ideanakin taitaa olla houkuttaa ihminen palkintojen avulla huolehtimaan selviytymisestään, että sikäli koukkuun jäämisessä eli palkinnon jahtaamisessa ei ole mitään merkillistä. Kunhan se tapahtuu kohtuuden rajoissa, eikä aiheuta vahinkoa yksilölle. Lievässä määrin kaikki ihmiset ovat siis riippuvaisia palkintojärjestelmän annostelemasta mielihyvästä ja kärsivät vieroitusoireista, kun eivät pääse toteuttamaan tapaansa hankkia jokapäiväistä taivasannostaan.

Ihmisellä on evoluution muokkaama ominaisuus pitää makeaa miellyttävänä makuna. Tällainen ominaisuus on ollut tärkeä aikoina, jolloin ruokaa on joutunut etsiskelemään ja vaivannäkö on kannattanut painottaa runsasenergisten ravinnonlähteiden hakemiseen. Makea on merkki kaloripaljoudesta.

Tuoreimpien tutkimusten mukaan sokerista ei ole löydetty mitään neurokemiallista mekanismia, joka aiheuttaisi riippuvuutta yhtään kenelläkään. Sokeri ei siis ilmeisesti käyttäydy aivoissa samalla tavalla kui faktista kemiallista riippuvuutta aiheuttava huume, vaikka se voi tuntua siltä. Silti vieroitusoireet saattavat olla ihan tosia. Oma tulkintani tästä yhtälöstä on tehty ainokaisella aivosolullani, joten amatöörinäkemyksiini luottaminen tapahtuu omalla vastuulla.

Riippuvuushan syntyy, kun palkintojärjestelmää aktivoidaan toistamalla tietty asia uudestaan ja uudestaan. Jatkuva mielihyvä taas saa aivot vaatimaan lisää ja suurempia annoksia. Oma näkemykseni ja osittain myös kokemukseni onkin, että ihminen saattaa tulla riippuvaiseksi suunnilleen mistä tahansa. Juoksemisesta, pelaamisesta, seksistä, vanhojen peltilelujen keräämisestä, puolisonsa huomiosta, yhtämittaisista kehuista tai vaikkapa sokerista.

Kaava on helppo: MIELTYMYS + TAPA + TOISTO = RIIPPUVUUS

 Tässä yhtälössä vain riippuvuus ja toisto ovat vakioita. Mieltymyksen paikalle voi heittää mitä tahansa, samoin tavan sisältö on vaihdettavissa.




Summa summarum - minulla on teoriassa kaikki mahdollisuudet löytää tapa lypsää mielihyväruiskauksia jotenkin muutoin, kuin hankkimalla myrkytystila Omar-toffeesta. Teoriassa minun pitäisi myös tajuta, ettei palkintoja irtoa kuin muutaman namupalan verran, joten koko karkkipussin syöminen on paitsi tyhmää myös itsekidutusta. Teoriassa niin monet asiat ovat mahdollisia.

Saapas nähdä, mitä tapahtuu seuraavan kerran karkkihyllyjen ääressä tai kun käteni toistaa karkkipussissa jo automaattiohjelmointia.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti