Blogin pystyyn laittaminen on hiton työlästä.
On mietittävä kaikenlaista pitkäveteistä ja rassaavaa, kuten esittelytekstejä, navigointinamiskoita, ala- ja ylätunnisteita, sitä sun tätä palkkia, elementtien sijoittelua, taustavärejä, fontteja, kuvien käyttöoikeuksia etc. Olin jo aikeissa potkaista läppärin sängyn alle ja toivottaa koko projektin bittiavaruuteen, kunnes sain ällistyttävän oivalluksen.
Uuden, hienon blogisivustoni ei tarvitsekaan pullahtaa maailmaan yhdeltä istumalta, sillä kaikki tässä elämässä ei ole syöksysynnytystä. Olin hämmästynyt tästä tietoisuuteeni juhlavieraaksi saapuneesta järjenhitusesta, kuten itseasiassa olen ollut aina, kun ainoa aivosoluni on viitsinyt liikahtaa.
Sen sijaan, että olisin tuhonnut tuntien tuhertamisen tuloksen, kaadoin itselleni glögiä ja lämmitin sen hienostuneesti mikrossa. Kuumaa juomaa hörppiessäni mietin, että elämässä olisi hyvä muutenkin lopettaa se silmitön ryntäily, jota olen tottunut pitämään elämäntapanani kaikki kuluneet neljäkymmentä vuotta. Että nelikymmenvuotiaana pitäisi jo tajuta, että perille ehtii ihan yhä huonosti, vaikka hosuisi kuinka.
Vähän niin kuin kaupunkiliikenteessä, kun löydät vapaan kaistan, jossa kukaan ei junnaa edessä ja liikennevaloillakin on hyväntuulisen vihreä päivä. Hyriset tyytyväisenä, että kerrankin, kerrankin kaikki sujuu kuin tanssi. Silmäilet kelloa, taustapeiliä ja baanaa edessäsi. Se loskaa roiskiva valojenmissaaja pumppujalkoineen on jossakin kaukana takana, valitsi hölmö väärän kaistan, hahhaa. Uuden autosi iskarit ovat pehmeät, ratti kuin samettia ja sen tassut pureutuvat tukevasti riitteen nuolemaan asvalttiin. Kun ensimmäiset punaiset pärähtävät eteen, ajattelet myötämielisesti, että kohtuus kaikessa. Saatat ehkä jopa hyräillä. Kaasujalkasi ja sulava rytmitajusi ruuhkissa ovat kuin erityispalkintoja taivaasta, sinä ajattelet ja silmäilet lauhkeana ympärillesi.
Sitten huomaat sen ja karjahdat: MITÄH!!! Miten on mahdollista, että pumppujalka hieroo tyytyväisenä leukaansa rämässä ooppelissaan viereisellä kaistalla! Miten se ehti, sehän jäi ajat sitten kauas jälkeen ja roikkuuko sillä vielä wunderbaum taustapeilistä, voi jumalauta.
Kohtalon ivaa, sanoisi joku. Olen periaatteessa samaa mieltä, mutta en voi käyttää termiä kohtalo, sillä joku saattaisi kuvitella, että uskon ennalta määrättyyn, vaikka se ei pidä paikkansa. Uskon tasoittaviin tekijöihin ryntäilyn ja maltillisen etenemisen välillä ennen maalia. Ainakin noin enimmäkseen, ainakin omassa arjessani, vaikkakaan en väitä, että kestävyysjuoksija pinkoisi sadalla metrillä yhtä aikaa maaliin pikajuoksijan kanssa.
No niin, eksyin itselleni tyypillisesti aika kauas blogin aloittamisvaikeuksista. Mutta on se hankalaa. On, kokeile vaikka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti