Minäkriisi.

Muutama viikko sitten ällistyin. Minulle nimittäin selvisi, että olemassaolonsa mielekkyyden ja merkityksellisyyden kanssa kriiseily ei ole mikään ihmiselämään kuuluva luonnollinen vakio. Että on valtava määrä ihmisiä, jotka eivät ole kyseenalaistaneet olemassaolonsa tärkeyttä koskaan. Nopean kyselykierroksen perusteella vaikutti jopa siltä, se on hyvin tavallista, mikä sai minut järkyttymään. Taas yksi asia, jota en ollut tajunnut ajatella.

Itse olen kamppaillut olemassaoloni merkityksellisyyden kanssa niin kauan kuin muistan. Se ei ole pelkkää tunnetta, joka syttyy ja sammuu tilanteiden mukana, vaan ennemminkin yksi tietoisuuteni pysyvä taso, joka on aina läsnä jollakin tavalla.

Näin se toimii. Saan ikkunat pestyä, jonkun ison työprojektin valmiiksi tai vaikkapa palkinnon saavutuksestani. Katson tyytyväisenä aikaansaannoksiani, olen iloinen, ylpeä ja helpottunut. Kunnes äkisti kaikki romahtaa altani, ja päädyn tarkastelemaan itseäni perspektiiveistä, joissa oman minäni ja saavutusteni mittasuhteet kutistuvat kutistumistaan.

Äkkiä seison aikajanalla, jonka alkupäässä miljardeja vuosia sitten mikroskooppisen pieni esitumallinen solu nielaisee toisen esitumallisen, bakteerin. Bakteeri, jota kutsumme nykyisin mitokondrioksi, jää asumaan esitumallisen solun sisään. Tästä kehittyy symbioosi, jossa olemmat hyödyttävät paitsi toisiaan, mahdollistavat yhdessä aikaisempaa huomattavasti monimutkaisemman elämän muodostumisen. Putkahtelee eliöitä, jotka tarvitsevat suun saadakseen riittävästi ravintoa ja silmät kyetäkseen näkemään saaliinsa. Jossakin vaiheessa jotkut eliöistä nousevat maalle ja kasvattavat keuhkot sekä jalat. Elämän arvioidaan saaneen alkunsa maapallolla noin 3,5-4 miljardia vuotta sitten. Ensimmäisen yksisoluisen ilmaantumisesta kesti siis noin neljätuhattamiljoonaa vuotta, että varhaisin ihmisen sukuun sijoitetu laji ilmaantui pallollemme ja nousi kahdelle jalalle. Maapallolla eli tuon jälkeen useita ihmislajeja. Nykyisen aivojensa koon ihminen sai vasta 600 000 vuotta sitten. Viimeinen nykyihmisen kanssa kilpaileva ihmislaji, neandertali, kuoli sukupuuttoon 30 000 vuotta sitten. Nyt maailmaa hallitsee itsensä ja luonnonvalinnan yksinoikeuttama homo sapiens, ihmislaji, jota minäkin edustan. Keksittyään maatalouden 10 000 vuotta sitten ihminen on rynnännyt potensissa kiihtyvää vauhtia kohti omaa tuhoaan eli tilannetta, jossa luonnonvalinta pyyhkäisee korskeilevan lajimme kiusaamasta tätä planeettaa ja sen muuta eliökuntaa. Minä seison tuon käsittämättömän pitkän aikajanan loppupäässä pestyine ikkunoineni, valmiine työprojekteineni ja palkintoineni. Mitä minä olen ja mikä merkitys toiminnallani on tuolla janalla?

Entä kun siirryn tarkastelemaan olemassaoloani vieläkin etäämmältä. Kun mieleni joustaa ja venyy, kunnes katson itseäni mittaamattomuuden perspektiivistä. Että jos universumimme ikä on noin 13,8 miljardia vuotta ja ihmislajin olemassaolo sen rinnalla pelkkä silmänräpäys, olenko minä oikeastaan olemassa lainkaan tuossa mittakaavassa. Tai jos siirrymmekin mahdollisen multiversumin tasolle, onko oma universumimme kuin pikkuruinen solu multiversumissa, niin mitätön elinkaareltaan, ettei sitäkään oikeastaan ole edes olemassa. Mihin minä silloin asetun tässä kuvassa.

Ihmiset sanovat, että lopeta ajatteleminen. Että ihmisen evoluutio, universumi tai multiversumi eivät mitenkään liity siihen, että on hienoa katsella ulos vastapestyistä ikkunoista. Mutta kun kadotan olemassaoloni merkityksen, minusta tulee niin naurettavan pieni ja vähäpätöinen, että ainoa keino löytää takaisin kotoisempiin mittasuhteisiin, on nimenomaan ajatella.

Tolkuttaa ajatujsissani itselleni, että huolimatta siitä, etten tiedä olenko minä edes minä, vai pelkkä aivoiksi kutsutussa solurakenteessa vaeltava sähkökemiallinen reaktio, mitä ilmeisimmin kuitenkin olen olemassa. Sitä todistaa muun muassa se, että minulla on äiti ja isä, liuta vitseilleni nauravia kavereita ja työnantaja, joka siirtää pankkitililleni numeroita, jos tuotan sovitun määrän fonttisommitelmia. Palauttaa mieleeni, että minut toi tänne sattuma ja luonnonvalinta. Ettei luonto ole koskaan kysellyt keneltäkään, että "Kuule, haluaisitko sinä syntyä?". Se käyttää häikäilemättä jokaista tilannetta hyväkseen, ottaa minkä tahtoo ja viisveisaa tarkoituksesta. Luonnolla ei ole tarkoitusta. Luonto oikeuttaa kaiken, mihin eliö kykenee.

Luonnon näkökulmasta ainoa tarkoitukseni on siis olla olemassa. Ja kaikki mitä teen, on oikein, koska pystyn siihen. Väärää ei ole. Mutta  nämä ovat vain peruskivet, joilla monimutkainen olemassaoloni merkityksellisyys seisoo ymmärryksessäni silloin, kun se sattuu ylipäätään pysymään pystyssä. Minä elän, koska elän, ei kuitenkaan oikein riitä perusteluksi itselleni, kun koen elämäni, pyrkimykseni ja aikaansaannokseni turhaksi.

Toisinaan ihmiset ovat yrittäneet kannustaa minua ylös merkityksettömyyden suosta vetoamalla siihen, ettei kukaan voi loppujen lopuksi tietää, minkälaisen jäljen jättää toisten ihmisten elämiin, yhteiskuntaan ja jopa historiaan. Se on totta, mutta ei lohduta minua pätkän vertaa. Miten voisin ikinä motivoitua pitämään ikkunani vastapestyinä vain siksi, että jynssäämiselläni saattaa olla jokin vaikutus johonkin joskus. Israelilainen historiantutkija ja professori Yaval Noah Hariri kiteytti asian hienosti kirjassaan Sapiens - Ihmisen lyhyt historia:

"Myöhäismodernille ajalle saakka yli 90 prosenttia ihmisistä oli talonpoikia, jotka nousivat joka aamu viljelemään maataan otsa hiessä. Heidän tuottamansa ylijäämä ruokki sen eliitin - kuninkaat, virkamiehet, sotilaat, papit, taiteilijat ja ajattelijat - joka täyttää historiankirjat.
Historia on sitä, mitä hyvin harvat tekivät sillä aikaa, kun kaikki muut kyntivät peltoja ja kantoivat vesiämpäreitä."

Vaikutuksen aikaansaaminen ei tietenkään ole yhtä kuin historian tekeminen. Ja vaikka oma kädenjälki olisi kuinka suuri, se ei saa ihmistä välttämättä kokemaan elämäänsä merkitykselliseksi ja mielekkääksi.

Jotkin lähteet väittävät, että oman olemassaolonsa merkityksen kyseenalaistaminen johtuu ennen kaikkea siitä, että ihminen kokee hmenettäneensä yhteyden muihin ihmisiin. Ja kun on kadottanut merkityksensä muille ihmisille, on hävittänyt paikkansa laumassa, mikä johtaa oman arvonsa kyseenalaistamiseen. Osittain kyse voi olla siitäkin, ainakin joskus. Itse koen kuitenkin katoavani ennen kaikkea itseltäni.

Luiskahdan mustaan aukkoon, jossa kaikki tuntuu tasapuolisen merkityksettömältä. Näen itseni pikkuruisena pölyhiukkasena, joka tärkeilee ja ylpeilee niin minimaalisilla asioilla, että tarvittaisiin maapallon kokoinen mikroskooppi, jotta saavutukseni erottuisivat edes haaleina pisteinä taustastaan. Ja surut, jotka kaatavat maailmani kerta toisensa jälkeen, eivät ole todellisuudessa mitään muuta kuin äärettömän lyhytikäinen joukko sähkökemiallisia viestejä eräässä ryytyneessä neoronitihentymässä, joka viettää vähäpätöisen elämänsä kalloni sisällä.

Mittakaava taitaa todellakin olla se avain, jolla selvitä takaisin normitodellisuuteensa. Siihen, jossa on mielekästä syödä joka päivä kolme hiton ateriaa, kasvattaa lapsensa, käydä töissä, rakastua ja erota, hakata harjanvarrella seinää, jos naapuri soittaa musiikkia liian kovalla, lukea aina uusi kirja, vanheta vuosi vuodelta, yrittää juosta kovempaa kuin kukaan muun ihminen ikinä, neuloa muodottomia villasukkia ja lennättää helvetin kaksnaruleijoja. Tunteiden ääripäät ovat aika hyviä keinoja löytää takaisin nahkoihinsa. Kun murtaa varpaansa kynnykseen, säikähtää kirjahyllyn kaatumista, rakastuu suinpäin täysillä tai saa orgasmin. Näissä tilanteissa ei taatusti juolahda mieleen mittasuhteet, joihin voi hävitä, vaan kaikki merkitys pakkaantuu käsillä olevaan hetkeen kyseenalaistamatta sitä.

Hassu, hassu ihminen.