Melkein jokainen meistä tuntee jonkun tosielämän Aku Ankan, tyypin jolle jatkuvasti tapahtuu kaikenlaista kummallista. Sellaisen henkilön, jonka normaali arkikin on kuin kahmaistu mielikuvituksellisen romaanin sivuilta tai friikistä elokuvasta. Tyypin, jota ihmiset yhtä aikaa sekä kadehtivat että kauhistelevat.
Minua tällainen kovan onnen tirehtööri pällistelee joka aamu peilistä hammaspesulla. Tyytyväisesti hymyillen ja vilkas katse täynnä kaikenlaisia hiton hyviä ideoita. Vaikka välillä vähän väsyttää ja vielä useammin kiroiluttaa kaikki tämä sählinki ympärilläni, en silti vaihtaisi elämäni mistään hinnasta rauhallisempaan.
Joku saa kummeikseen pastelliväreihin pukeutuneita hyviä haltijoita, ja näiltä läjäpäin kaikenlaisia upeita syntymälahjoja kuten kauneutta, viisautta, lempeyttä ja rikkauksia. Omiksi kummeikseni valikoituivat hilpeät kaksospojat Kaaos ja Katastrofi. Kuten arvata saattaa, niillä ei ole minkäänlaista pysyvyyttä tai logiikkaa siinä, mitä kaikkea ne milloinkin syliini työntävät syntymälahjan valenimellä. Ensin ne antavat kihertäen yhtä, kohta ottavat sen pois ja mätkäisevät käsiini jotakin ihan muuta.
Nämä kameleonttilahjat räiskyvät, paukkuvat ja räjähtelevät monivärisinä. Mutta sanotaanpa Kaaoksesta ja Katastrofista mitä tahansa, kummeina ne ovat mitä uskollisimpia ja vastuuntuntoisimpia olentoja, hiippailevat jatkuvasti perässä ja lymyilevät lähistöllä valmiina milloin tahansa järjestämään ilahduttavia ylläreitään tai nostamaan pystyyn aivan ennen näkemättömän shown, jonka värikkäitä ja kiemuraisia vaiheita on välillä mahdotonta uskoa itsekin todeksi.
Pitäisi kai olla ylpeä moisesta kunniasta - sillä onhan nyt herrajumala hienoa elää elämää, jossa ei ikinä ole tylsää.
No, leikki sikseen. Olen miettinyt, miksi toiset ihmiset ovat jatkuvasti keskellä kaikkea omituista, jollaista toiset taas onnistuvat välttelemään läpi elämänsä. Että onko kyse luonteesta - koheltamisesta? Että jos makaa liikkumatta paikallaan kädet tiukasti vartaloa vasten, sitä kohtaa kai väistämättä vähemmän tapahtumia, kuin jos juoksee ympäriinsä kauha koko ajan yhden sun toisen soppakattilassa.
Vai selittääkö tapahtumia niitä tarkastelevan henkilön näkökulma? Että huomaavatko jotkut ihmiset enemmän ympärillään tapahtuvia asioita.
Kerron esimerkin. Kuljen nykyään paljon julkisilla liikennevälineillä, mikä jättää aikaa tarkastella ympäristöä. Eräällä vakiobussireitilläni asuu joukko mummoja, jotka ilmentävät käyttäytymisellään turkulaisuuden ydintä. Kun bussi lähestyy pysäkkejä, joilla nämä tympeät pikkumummelit mitä ilmeisimmin odottavat jotakin muuta bussivuoroa, mummot kääntävät selkänsä niille bussinumeroille, joiden eivät halua pysähtyvän eteensä.
Tapa on minusta äärettömän huvittava ja tyypillistä turkulaista pysäkkikulttuuria. Olen nähnyt lukemattomia kertoja saman torjuvan eleen, kun joku röyhkeä muukalainen on yrittänyt lähestyä bussipysäkillä tällaista karikatyyriturkulaista esimerkiksi aikataulukysymyksineen tai muuten vain silkkaa hyväntuulisuuttaan. Joskus bussipysäkillä tönöttävän selkä kääntyy esiin ihan vain varmuuden vuoksi jo kauan ennen kuin lähestyvä vieras röyhkimys on saavuttanut pysäkin - ettei vaan synny karmeaa selkkausta nimeltä keskustelu.
Selänkääntäjät kuuluvat umpisokeiden ryhmään, sellaisten, jotka huomaisivat tuskin edes kirvestä takaraivossaan. Lapaluilla olisikin vaikea nähdä, vaikka ohi ajavan bussin jokaisesta ikkunasta kurkkisi kolmetoista norsua, katolla seisoisi rumpuja päristävä Juha Sipilä ja kuljettajan sinisen hatun alta irvistelisi hassusti jäätynyt muumio nimeltä Ötzi.
Mutta kaikki tapahtumien oikkuilu ei omien kokemuksieni mukaan ole kiinni pelkästään itsestäni, säheltämisestäni ja frettimäisestä kiinnostuksestani ympäröivään maailmaan.
Minulla henkilökohtaisesti persoonana ei mielestäni ollut minkäänlaista tekemistä sen asian kanssa, että esimerkiksi Egyptissä alkoi vallankumous juuri sillä hiton viikolla, kun satuin lomailemaan siellä lapseni ja ystäväperheeni kanssa vuonna 2011. Että äkisti kaapumiehet seisoivat rynnäkkökivääreineen hotellimme ja joka ikisen kaupan ulko-ovella, teille ilmestyi asein vartioituja barrikadeja ja että kaikki maailman valtiot Suomea ja Venäjää lukuunottamatta evakuoivat pikapikaa kansalaisensa ulos maasta.
Thaimaassa viime keväänä söimme kaverini kanssa kaikissa penteleen samoissa paikoissa ja lähes poikkeuksetta myös saman annoksen. Phi Philtä lähtiessämme kaverini otti lounaaksi oluen ja minä terveellisen voileivän. Lentokoneessa ainoastaan minä pyörtyilin istualleni ja voin niin uskomattoman huonosti, että uskoin koneen tekevän superkalliin välilaskun, jos kertoisin tilastani henkilökunnalle. Niinpä löysin itseni aina väliin ennemmin roikkumasta pää alaspäin käsinojan yli, kun taju tuli ja meni miten sattui. Kotona selvisi, että olin ollut neljänkymmenen asteen kuumeessa koko lentomatkan, koska olin saanut jonkun suomalaisilta erittäin harvoin löytyvän tapposalmonellan. Ja varmasti juuri siitä typerästä voileivästä, jonka nauttimisen sijaan onnekas kaverini joi oluen.
Vähänkö vitutti, kun elämäni kovin ripuli vihdoin alkoi ja mietin, kuinka paljon helpommalla olisin selvinnyt viettämällä paheellista elämää nestemäisen lounaan parissa. Siinä minä sitten istuin vessassa, join lasin vettä, joka tuli suoraan toisesta päästä ulos ja yritin pitää kirjaa vessakäyntien määrästä lääkärin käskyn mukaan. Neljäkymmentä hiton kertaa vuorokaudessa, josta nukuin kuitenkin kuumehuuruissani ainakin 14 tuntia!
Entä oliko minun vikani, että viime elokuussa kissani Wilson, joka luuli olevansa koira, kiskoi pyykkipussista lakanan kulkureitilleni eteiskäytävässä, ja minä kompastuin siihen lakanaan. Tämän kamppaustapahtuman seurauksena sain monivamman polveeni, kävelin neljä kuukautta robottijalan (valtava jalkatuki) kanssa ja jouduin leikkaukseen. Viimeinen operaatio tehtiin kaksi viikkoa sitten, kun typerästä polvesta poistettiin taas vettä.
Tai oliko omaa vikaani, että sen ainoan kerran, kun koko robottijalka-aikana kävin baarissa, joku bimbo tuntematon mies varasti puhelimeni laukustani ja löi ilman minkäänlaista syytä - tai no, ihan kai vain huviksensa - minua nyrkillä päähän niin, että näkökentästäni katosi kolmasosa viikon ajaksi.
Samantapaisia sattumuksia riittää pilvin pimein, niin paljon, etten edes muista niitä kaikkia. Olen jatkuvasti keskellä kaaosta ja katastrofia. Hankaluus- ja hullumagneetti, sanovat ystäväni - joskus vähän huolissaankin.
Nämä olivat esimerkkejä akuankkaelämän veemäisistä puolista, vaikka siihen mahtuu paljon kaikkea aivan hulvatontakin.
Eräänä päivänä istuin esimerkiksi bussissa, jonka kylkeen täräytti henkilöauto. Kolaroija jatkoi pysähtymättä matkaa iso klommo kyljessään. Kun kuski tarkisti bussin vaurioita, matkustajat riehaantuivat. "Siis lähtikö se karkuun, vaikka rikkoi bussin?!?" eräs nainen kiljui puolivihaisena. "Turpiin vaan! Nyt seurataan sitä perille saakka ja lyödään nenään. Mä oon kriisityöntekijä ammatiltani ja nää on mun vapaapäivän neuvot tähän tilanteeseen" hän huusi.
Minä nauroin vedet silmissä kyseistä tilannetta monta päivää. Näin silmissäni keltaisen paikkurin kaikki kaksikymmentä matkustajaa kyydissään seuraamassa kolhiintunutta harmaata pikkuautoa - minne se ikinä keksi ajaakin.
Joku aika sitten joudun keskustassa liikkuessani jatkuvasti outoon tilanteeseen. Tuntematon ikäiseni mies tuli jatkuvasti luokseni ja kysyi, onko minulla myydä hänelle huumeita. Välillä hän halusi ihan vain rupatella yhteisestä ajastamme vieroituksessa tai tarjota omista mömmöistään osan minun oloani helpottaakseen. Selitin hänelle kärsivällisesti, etten ole ollut ikinä vieroituksessa tai käyttänyt huumeita. Ja ettei minulla ole harmaintakaan aavistusta, kuka hän on tai mistä hän ylipäätään puhuu. Nämä yritykseni päättyivät aina yhtä koomisesti siihen, ettei mies uskonut sanaakaan puheistani, vaan kuittasi jotenkin kättään heilauttaen ja ironisesti hymyillen, että "Heiiii, älä nyt viitti! Kai mä nyt tiedän, että sä olit mun kanssa siellä osastolla, vaikka et näköjään ite sitä muistakaan. Eiks olis reilua heittää kaverille yhet satsit, eiks oliskin?"
Ehkä me olimme tosiaan nähneet jossakin, kenties työni puolesta oikeustalolla, ja kasvoni olivat jääneet hörhön mieleen pysyvästi. Vaikea sanoa.
Mutta hauskaahan tällainen elämä on, jatkuva surffi sattumuksesta toiseen. Olkoot syy sitten minussa tai maailmassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti