lauantai 7. tammikuuta 2017

Kun ei ole mistään kotoisin

Ensimmäisiä nivelbusseja Helsingissä. Kuva: Helsingin Sanomat


Mistä päin olet kotoisin? Kysymys on tyypillistä small talkia. Useimmilta vastaaminen sujuu yhdellä sanalla, minkä jälkeen kysyjä usein unohtaa koko asian. Mutta entä, jos ei ole kotoisin mistään - mitä silloin voi vastata? Itse kerron uhallanikin totuuden, vaikka "en mistään" -vastaukseni toinen merkitys kielessämme onkin, ettei vastaaja ole muutenkaan ihmisenä yhtikäs mitään.

Minä synnyin Vantaalla. Sen jälkeen asuimme vuosikausia Helsingissä, josta muutimme Joensuun kautta Varsinais-Suomeen. Kymmenvuotiaana olin ehtinyt käydä neljää eri koulua kolmella eri paikkakunnalla.

Koska ihminen viettää varhaislapsuutensa miltei tiedottomuuden kaltaisessa tilassa (näin aikuisuudesta käsin määriteltynä), en ehtinyt kasvaa kunnolla kiinni silloisiin kotikulmiini. Tästä huolimatta jokin minussa rekisteröi kuitenkin herkeämättä ympäristöäni, ja jätti lähtemättömiä jälkiä aivojeni limbisen järjestelmän arkistoihin. Se jokin oli kyky aistia ja tuntea.

Varhaisimmat vahvat kotiseutumuistoni liittyvät puistonpenkkeihin, metroon, liikenteenvilinään, väentungokseen, kaikuviin katuihin ja porraskäytäviin Kruunuhaassa, Itäkeskuksen punatiilisiin kerrostaloihin ja rautatieaseman tuoksuun.

Juureni eivät kiinnittyneet lapsuudessani mihinkään, eivätkä ole tehneet niin myöhemmässä elämässänikään. Olen asunut 15 vuotta Turussa, enkä tunne edelleenkään Turkua kotikaupungikseni tai itseäni turkulaiseksi.

Joskun epäilen, ettei minulle kasvanut juuria ollenkaan, etten kykene tarttumaan koskaan mihinkään. Tästä huolimatta yllättävän moni asia herättää minussa turvallisia ja kotoisia tuntemuksia. Joka kerta esimerkiksi Helsinkiin päästyäni tunnen saapuneeni kotiin, tunne on ollut sama aina sen jälkeen, kun muutimme sieltä pois. Sen tekevät kylmä viima metrotunneleissa ja metrojunan kiihdytysääni. Asemahallin äänimaisema. Raitiovaunujen vihreäkeltainen väritys. Eläinmuseon julkisivu. Ihmispaljous suojateiden edessä, värejään mielivaltaisesti vaihtava liikennevalojen armeija, kaupungin äänten vaimeneminen lumisateessa, kivijalkaputiikit, ruusuaidat. Muoviin pakattujen pornolehtien kannet.

(Älä naura. Silloin kun olin alle kouluikäinen, lippakioskien ikkunat oli teipattu täyteen tuoreimpien aikakauslehtien kansia - joukossa myös pornolehdet. Muistan ihmetelleeni kioskin ohi kulkiessamme suureen ääneen äidilleni, että onko tädin tissit niiiiin painavat, että niitä täytyy tukea (puisilla) kainalokepeillä.)

Muistan lapsuudestani haitaribussit ja hissien taittuvat ovet. Suomenlinnan lautan. Ensimmäisten mustaihoisten ihmisten ilmaantumisen katukuvaan. Sanan pakolainen. Muistan, että mustalaisnaisilla oli kuningatarten vaatteet ja miehillä puukot taskuissaan. Joukkoliikenteen sarjalippu oli pitkänmallinen ja työnnettiin koneeseen, jossa leikkuri napsaisi lipunreunasta neliön ja löi tyhjälle riville selitykseksi aikaleiman. Koskenkorvapullo oli saman muotoinen kuin nykyäänkin, ja kerrostalotyömaita ympäröivillä kallioilla lojui värikkäitä sähköjohdon pätkiä ritsan ammustarpeiksi sekä kiehtovaa punaista muovinauhaa, jonka tähtipäiset, kiiltävät metallinallit odottivat räjäyttämistään.

Muistan kuinka vanhat haisevat miehet nukkuivat kylkiasennossa bussipysäkkien penkeillä. Ja isot pojat juottivat variksia humalaan. Miten moneen kertaan tallotut purukuminjämät täplittivät asvalttia ostarin edessä. Ja oranssiturkkiset oravat söivät pähkinöitä kädestä Mustikkamaalla. Meren tuoksun kaikkialla.

Vanhempani ja heidän vanhempansa ovat asuneet Helsingissä koko ikänsä. Lähes kolmekymppiseksi saakka puheestani tunnisti helsinkiläisyyden. Nykyisin murteeni on sekoittunut turkuun. Mutta jostakin syystä tunnen olevani kotona sitä aitoa ja alkuperäistä (en tarkoita mitään nasaalislangia) helsinkiä puhuvien keskuudessa. Ja yllätys yllätys, lyhyt pyrähdyksemme Joensuussa teki saman itärajan murteille, ne tuntuvat korvaani tutuilta ja turvallisilta.

Olen lukenut, että ihmisen varhaisimmat muistot liittyvät nimenomaan aistihavaintoihin ja niihin kytkeytyviin tuntemuksiin. Että äänien, paikkojen, hajujen, makujen, kasvojen, sanojen jne. muistaminen on mahdollista aivan syntymästä saakka, sillä varsinkin varhaislapsuuden aistimuistojen tie aivojen muistoarkistoon on paljon suorempi ja niiden jälki vahvempi kuin myöhemmässä vaiheessa kerättyjen muistojen.

Väittelin aiheesta aikoinaan kaverini kanssa, joka intti kivenkovaan, ettei metro voi herättää minussa niin vahvaa kodikkuuden tunnetta. Hän ei uskonut, että tunneleista hönkivää viimaa haistellessani tunnen palanneeni kotiin - enhän minä nyt herrajumala ole koskaan metrotunneleissa sentään asunut. No en niin, mutta matkustaminen niissä äidin hanmeenhelmasta kiinni pitäen jätti aivoihini lähtemättömän jäljen tuttuudesta ja turvallisuudesta.

Minusta on hassua, että suomen kielessä kotipaikalla on jonkinlainen kytkentä ihmisen arvoon. Se että on jostakin kotoisin tarkoittaa, että ihminen on sentään jotakin. Varmaan perua jostakin kartanoiden ja talonpoikien ajoilta, jolloin tilan olemassaolo ja maaomistusten laajuus määritteli sen, oliko ihminen miten onnistuneen suvun jälkeläisiä.

Minun vanhempani ovat kotoisin Helsingistä, mutta minä itse en mistään. Juurettomuudessa on se hyvä puoli, että koti kulkee aina sinne minne minäkin. En tarvitse vuosisatoja pitkiä suku- tai kotipaikkaperinteitä pysyäkseni pystyssä, mikä on aika hienoa.

Pikkuveljeni tutkii parhaillaan muuten sukuni juuria äitini puolelta. Sekamelskalta näyttää, kovin vaikuttaisi ruotsalaiselta ja saksalaiselta veri tämän suomalaisen suonissa.



Tutuista tutuin puistonpekki.

Puistonpenkkimuistojen toinen tuttava.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti