lauantai 21. tammikuuta 2017

Tylsimys, joka pilasi tarinani




Tarinoissa heittäytyminen ja hetkeen tarttuminen yleensä palkitaan. Mitä kummallisemmalle juonenkäänteelle tai tilanteelle henkilö antautuu, sitä mielenkiintoisempia ja merkityksellisimpiä tapahtumia hänen eteensä aukeaa. Romaaneissa ja elokuvissa omituiset sattumukset suorastaan lennättävät henkilöä eteenpäin.

Tänään katsoin taas ihanan elokuvan nimeltä Amélie. Siinä nuori ranskalaisnainen löytää irtonaisen kaakelin takaa kiviseinästä salaisen kätköpaikan. Seinän sisällä on peltirasia täynnä vanhoja leluja. Elokuvan tarina alkaa, kun Amélie etsii käsiinsä peltirasian omistajan. Jo harmaantuneeksi käynyt mies ilahtuu lapsuusmuistojensa näkemisestä niin paljon, että liikuttuu kyyneliin. Amélia päättää alkaa ilahduttaa kaikkia muitakin ympärillä olevia ihmisiä ja löytää tietenkin tällä tavoin myös oman onnensa.

Tosielämä on toisenlaista. Omasta heittäytymisestä ei ole paljoakaan hyötyä, jos muut ihmiset ympärillä eivät tajua, että tarina vaatii tarttumista. Kerron esimerkin.

Pari vuotta sitten eksyin sattumalta erään vanhan tavaran liikkeen myyntitilaisuuteen. Yritys oli avannut poikkeuksellisesti varastohallinsa ovet ja myi sinne kertynyttä roinaa halvalla tehdäkseen tilaa uudelle ja arvokkaammalle. Suuren hallin betonilattialle oli kasattu läjäpäin pahvilaatikoita, jotka pursuivat kaikenlaista sekalaista kuolinpesistä haalittua kamaa. En tiedä juuri mitään kuolinpesien ostamisesta, mutta oletan, että myytäväksi kelpaava tavara kuljetetaan liikkeeseen kiskurihinnoilla eteenpäin kaupattavaksi ja lopusta roinasta ammattikauppias yrittää kerätä hölmöiltä ostajilta jokaisen mahdollisen lantin talteen, ennen kuin luokittelee jäljelle jäävän tavaran roskaksi ja vippaa sen kaatopaikalle.

Suuren hallin sementtilattialla oli siis valtavat määrät pahvilaatikkoja täynnä pinttyneitä kattiloita, eriparisia kattilankansia, ryttääntyneitä suihkuverhoja, muovisia saippuakoteloita kuivettuneine saippuoineen, ruosteisia peltirasioita täynnä nappeja, klemmareita ja ompelutarvikkeita. Puhkikuluneita lakanoita, haalistuneita lampunvarjostimia ja valtavat määrät valokuvia.






Tongin laatikkoa toisensa perään ja yritin löytää jotakin kiinnostavaa. Ja sitten se osui käteeni, täydellinen tarinanalku. Se makasi hylättynä kolhiintuneessa, likaisenruskeassa laatikossa aivan hallin perällä.

Tahraisten pakasterasioiden, rikkinäisen rottinkisen maustehyllykön ja eriparisten aterimien alta löytyi nimittäin valokuva-albumi. Kun kääntelin albumin sivuja, niiden välistä putoili sotilaspassi ja muita asiakirjoja. Kaikki kuvat esittivät samaa henkilöä, 1960-luvun lopulla syntynyttä miestä. Ruskeat lyhyet hiukset, tummareunaiset siniset silmät, kasvoissa aavistus Pedro Almodovarin elokuvista tuttua kolhiintunutta karismaa.

Mielikuvitukseni laukkasi jo hurjaa vauhtia. Ajattelin, että tavarat olivat varmastikin päätyneet halliin kuolinpesän mukana. Oliko mies kuollut - ehkä hänen koko perheensä oli kuollut. Oliko se auto-onnettomuus, tulipalo vai kenties perhesurma? Valokuvissa ei kuitenkaan näkynyt puolisoa tai lapsia. Sitä paitsi kuka hylkäisi valokuvamuistot traagisesti kuolleista henkilöistä tällaiseen paikkaan. Ehkä osto- ja myyntiliike oli saanut albumin haltuunsa miehen isän tai äidin jälkeensä jättämästä kuolinpesästä. Mietin, miltä haudassa makaavasta vanhuksesta tuntuisi, jos hän tietäisi minun katselevan nyt hänen perheensä valokuvia - poikaa, joka kenties hänkin oli jo kuollut iästään huolimatta. Ehkä vanhus makasi haudassa poikansa rinnalla - miten surullista.

Siinä selitystä miettiessäni ryhdyin kuvaamaan kuvia ja asiakirjoja kännykälläni. Ajattelin, että kerron ystävilleni tapauksesta ja keksimme yhdessä lisää selityksiä kuville. Kotona keksin kuitenkin etsiä kuvien miestä netistä - minullahan oli kaikki tarvittava tieto henkilötunnusta myöten.

Mies löytyikin todella nopeasti facebookista - ja mitä suurimmassa määrin elossa. En enää muista, oliko hän yhteydenottohetkellä Espanjassa vai Norjassa, jossain reissussa kuitenkin. Hän kertoi, ettei tiennyt kuviensa päätyneen kyseiseen osto- ja myyntiliikkeeseen. Hänellä oli takana avioero ja ilmeisesti ex-vaimo oli vipannut kaikki miehen tavarat piruuttaan menemään.

Jos olisimme olleet elokuvassa nimeltä Amélie, tämä yhteydenottoni olisi käynnistänyt tapahtumaketjun, josta olisi seurannut vaikka mitä huikeaa. Olisin ehkä saanut kuulla miehen vaiheista enemmän tai päätynyt seikkailuun, kun hän olisi pyytänyt minua käymään osto- ja myyntiliikkeessä uudestaan pelastamassa omaisuutensa.

Mutta koska olimme todellisuudessa, tarina loppui tähän. Mies tuumasi vain jokseenkin happamasti, että käy Suomeen palattuaan hakemassa valokuvansa takaisin itselleen. Hän kiitti minua kuivasti ja ilottomasti, eikä koskaan infonnut, että saiko kaikki tavaransa takaisin. Kysyi vain liikkeen tarkkaa osoitetta. Jälkeenpäin en itseasiassa kauheasti ihmettele, että hänen ex-vaimonsa päätyi hävittämään miehen tavarat kirpputorille - sen verran nihkeältä ja innottomalta tyypiltä mies vaikutti.

Tylsimys pilasi tarinani.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti