torstai 26. tammikuuta 2017

Atsteekit ja hyväuskoisuuden hyve




Hyväuskoisuus on hyve, eli moraalisesti ja eettisesti arvokas luonteenpiirre, väittävät monet. Hyvään uskomista pidetään hienona juttuna myös kristinuskossa, jonka peruskiviksi on nimetty vaatimattomasti kolme ehkä maailman vaikeinta asiaa, nimittäin usko, toivo ja rakkaus. Onnellisuusprofessori Markku Ojasen mielestä hyväuskoisuudesta onkin syytä pitää kiinni, vaikka siitä joutuisi vähän maksamaan.

Hyvä ihminen uskoo hyvään - vai mitä. Hän tietää, ettei se aina kannata ihan täpöllä, mutta kääntää silti toisenkin poskensa, sillä taivasten valtakunta on auki ainoastaan lasten kaltaisille. Ja vaikka ei Jumalaan uskoisikaan, hyvään kannattaa silti uskoa. Hyvään uskominen tuo hyvää, näin moni elämänmuutossaarnaajakin opettaa. Jatkuva epäily sen sijaan tekee kyyniseksi ja mädättää sisukset, koska sitä saa, mitä tilaa ja niin edespäin.

Näiden mielikuvien jälkeen sitä tuskin alkaa ajatella atsteekkeja esimerkkinä hyväuskoisuudesta. Mutta atsteekit saivat itseasiassa maksaa siitä koko kulttuurinsa tuhoutumisella. Hinta voi siis olla uskomattoman kallis - väitetään onnenoppaissa ja muissa hyvinvointiraamatuissa hyvään uskomisen potentiaalista mitä tahansa.

Atsteekkien luottamus hyvään oli suorastaan hämmästyttävää. Alunperin melko vaatimaton ja tietämätön atsteekkiheimo vaelsi useiden sukupolvien ajan Meksikon pohjoisosista eteläiseen Meksikoon ja vakiinnutti pikku hiljaa valta-asemansa siellä. Muutamassa sadassa vuodessa atsteekkien soturikansan koura oli ottanut puristuksiinsa valtaosan eteläisen Meksikon alueesta. Atsteekit alistivat valtaansa seudun alkuperäisheimot ja hotkaisivat sisuksiinsa näiden uskonnot, taikoen omaksumistaan aineksista kuin tyhjästä kasaan oman vahvan ja menestyksekkään korkeakulttuurinsa.

Tätä taustaa vasten ei ole ihme, että atsteekit luottivat omaan valta-asemaansa ja sitä kautta myös universumiin sekä paikkaansa maailmassa. He tiesivät, mitä jumalat tahtoivat ja uskoivat omaan kykyynsä pitää huolta jumalien tarpeista. Hallitsijakansan rooli oli äärimmäisen tärkeä, sillä ilman jumalien pillin mukaan tanssimista koko universumi olisi romahtanut hetkessä, mistä olisi seurannut väistämätön maailmanloppu. Näin atsteekit uskoivat.




Jumalat tarvitsivat ihmisverta ja sitä atsteekit kykenivät heille hankkimaan - hehän hallitsitsivat oman käsityksensä mukaan koko maailmaa. Veri vuosi lakkaamatta, jotta jumalat jaksoivat kantaa seuraavanakin päivänä auringon taivaankannen halki. Sateenjumala Tlaloc halusi uhreikseen pikkulapsia, joita piti itkettää ennen surmaamista. Kuninkaiden suojelija halusi virheettömiä ja komeita miesuhreja, sadonjumala taas janosi nuorten naisten verta. Jokaisella ahnaista jumalista oli jokin julma erikoistarve, yhden uhrit piti hukuttaa, toisen surmata tikarilla ja kolmannen elävältä polttamalla. Työtä siis riitti.

Atsteekit pyörittivät tätä loppumatonta uhrirumbaa väsymättä, papit ojensivat sykkiviä ihmissydämiä kohti taivasta auringonjumalaa lepyttääkseen ja pukeutuivat jumalien tahdosta viikkokausiksi nyljettyjen uhrien nahkoihin. He eivät leikanneet tai pesseet tukkaansa, joka oli alituisen surmaamisrituaalin seurauksena läpeensä kuivuneen veren peitossa.

Atsteekit tiesivät mitä tekivät. Heidän kontoillaan oli huolehtia universumin pysyvyydestä ja sen he totisesti tekivät, vaikka alituinen verenvuodatus ja uhreiksi soveltuvien sotavankien etsintä naapurikansojen joukosta oli taatusti raskasta puuhaa. Mutta minkäs teet, kun muuten aurinko olisi sammunut.

Atsteekkien huomio oli niin täydellisesti heidän omissa juttuissaan, ettei heidän mieleensäkään juolahtanut, että jossakin etäämmällä saattoi elää yhtä vahva tai vielä vahvempi hallitsijakansa kuin he itse olivat. Että kannattaisi käydä tutkimassa ympäristöä, kurkata vähän nurkan taakse - jollakin toisellakin saattoi olla yhteistyö- ja avunantosopimus jumalien kanssa.

Intiaanikansan hämmästys olikin valtava, kun eräänä päivänä sen maille saapui viidensadan miehen joukko valkoihoisia espanjalaisia. Atsteekit eivät olleet nähneet koskaan mitään vastaavaa, tulijoiden ihon- ja hiustenväri oli kerrassaan outo - puhumattakaan tietysti tulta sylkevistä metallikepeistä, välkkyvistä miekoista ja hevosista.




Tyrmistyneille ja hämmästyneille atsteekeille ei tullut mieleenkään epäillä omaa voimaansa suhteessa näihin kummallisiin vieraisiin. Jumalat tai mikään muukaan uskomusjärjestelmässä ei ollut antanut vihjettäkään tällaisteta tapahtumasta. Miten viisisataa miestä sitä paitsi voisi ikinä olla vastukseksi miljoonille soturikansalaisille, jotka kaiken lisäksi olivat ainoa taho, joka onnistui tyydyttämään maailmankaikkeutta pystyssä pitävien oikullisten jumalien tarpeet.

Atsteekit ajattelivat, että heillä riittää kyllä aikaa arvioida tulokkaita. Niinpä he harkitsivat ja neuvottelivat, ja siinä pohdiskellessaan kestitsivät espanjalaisia kuin kunniavieraita, kunnes peli oli pelattu. Veikkaan, että montaakin Meksikossa nykyisin elävää atsteekkien jälkeläistä vituttaa tällä hetkellä erittäin rankasti esi-isiensä hölmö hyväuskoisuus. Koko lauma espanjalaisia olisi pitänyt marssittaa oikopäätä temppelipyramidin huipulle ja juottaa heidän verensä auringonjumalille. Tämän jälkeen atsteekkien olisi kannattanut ryhtyä miettimään muutakin kuin omaa erinomaista napaansa ja varustautua uusien tulijoiden murskaamiseen, mihin he toki olisivat pystyneet, jos olisivat älynneet olla varuillaan ja epäillä vieraiden motiiveja.

Espanjalaisilta kesti kolme vuotta tuhota atsteekkien valtakunta. Valtaosa eli arviolta jopa 90 prosenttia alkuperäisasukkaista kuoli eurooppalaisten tuomiin kulkutauteihin ja teloituksiin. Henkiin jääneet päätyivät siirtomaaisäntänsä orjiksi.

Mutta kyllähän tämän verran hyväuskoisuudesta kannattaa maksaa, vai mitä. - No ei niin. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän uskon kaikkeen siihen aivopesuun, jota pääni luonnollisista ruumiinaukoista on tungettu sisään koko elämäni ajan. Ihmiset eivät ole hyviä, paitsi jos heille ei jätä muita mahdollisuuksia. Poikkeustapauksiakin löytyy, mutta ei niin montaa, että ihmisluonnon hyvyyteen kannattaisi alkaa nojailemaan.

Jotkut ihmiset ovat itseasiassa ihan käsittämättömän paskoja. Niin paskoja, että sitä yllättyy vielä vuosien rinnakkaiselon jälkeenkin, vaikka ei olisi koskaan liiemmin edes luottanut heidän hyvyyteensä.

Itsehän olen sitä mieltä, että enemmän kuin mihinkään hyvän elämän viiteentoista askeleeseen tai pyhiin kirjoituksiin, ihmisen olisi syytä luottaa puhtaasti vain vaistoihinsa. Usein vaisto kertoo, onko toisessa ihmisessä jotakin outoa, jonka takia kannattaisi pysyä varuillaan. Monissa meinaan on.

Onneksi maailmasta löytyy kuitenkin niitäkin ihmisiä, jotka eivät käyttäydy kuin 1500-luvun espanjalaiset ja britit löytöretkillään. Että toisissa ihmisissä jää vielä tutustumisenkin jälkeen jäljelle jotakin alkuperäistä, ainutlaatuista, arvokasta ja vapaata.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti