Myrskynsilmässä ja muita mahdottomuuksia

Ei tuollaista voi tapahtua. Tätä kuulen usein hoettavan. Aivan kuin joidenkin tapahtumien tai tapahtumaketjujen toteutuminen muuttuisi mahdottomaksi siksi, ettei ihmisten mieleen ole pälkähtänyt, että sellaistakin voi sattua. Todellisuudessa tietenkin kaikki mikä tapahtuu, on mahdollista. Ja kaikki mikä tapahtuu, voi tapahtua uudestaan ja uudestaan - jopa samalle henkilölle.

Tästä tulee muuten aina mieleen elokuva Benjamin Buttonin uskomaton elämä, jossa eräs vanha mies kertoi joutuneensa seitsemän kertaa salaman iskemäksi. Alla kooste näistä salamaniskuista, heh.

Noh, mutta jos puhutaan ihan tosielämästä, tunnen oikeasti erään henkilön, joka voittaa aina arpajaisissa. Hän on voittanut lukemattomia tavarapalkintoja, matkalahjakortteja ja ainakin kerran useamman tuhat euroa puhdasta rahaa. Pelkkä miehen nimi näyttäisi vetävän onnea puoleensa, sillä kun toisinaan miehen tuttavat täyttävät kuponkeja miehen nimellä marketeissa, messuilla ja sen sellaisissa paikoissa - mies voittaa silloinkin. Ja koska onni suosii arvanostajaa, mies jaksaa osallistua aina vain uusiin kilpailuihin, josta syystä hän taas voittaa aina vain lisää palkintoja ja kasvattaa näin onnenpekanmainettaan.

Eilen yksi sisaruksistani tokaisi masentuneena, että meidän perhettämme vainoaa harvinaisen huono onni. Yhtyisin varmasti siskoni mielipiteeseen, jos uskoisin, että onni ja epäonni ovat jonkinlaisia itsenäisiä voimia tai korkeamman voiman ohjauksessa olevia asioita.

Vastoinkäymisiä perheessämme totta tosiaan riittää. Kun yhdestä sokista on selvitty, toinen upottaa jo kynsiään heikkoon ihmisenlihaamme.

Esimerkiksi reilut kaksi vuotta sitten eräälle siskolleni syntyi erittäin sairas vauva, jonka vammojen vakavuus selvisi vasta syntymän jälkeen. Pieni ihminen aloitti elämänsä leikkauspöydällä, jossa hänen suolensa aseteltiin muovipussia muistuttavaan siiloon. Muutoin täysin terve vauva sairasti gastroskiisiä eli vatsahalkiota, joka tarkoittaa sitä, että osa tai kaikki vatsan sisältö on luiskahtanut vatsan aukileesta vartalon ulkopuolelle.

En ollut koskaan osannut ajatella, että ihminen voi syntyä niin - koko suolisto ja osa sisäelimistä ulkona. En ollut koskaan osannut ajatella, että jonkun pienen ihmisen elämä alkaisi vastasyntyneiden teho-osastolla kiinni lukemattomissa letkuissa, antureissa ja mittareissa - sängyn yläpuolella läpinäkyvä siilopussi, jonka alapuolen aukosta hänen suolensa valuvat päiväkausia painovoiman avustamana hiljalleen vatsaonteloon etsien ensi kertaa paikkaansa vartalosta, johon ne kuuluvat. En ollut koskaan osannut ajatella, että hänen sydämensä olisi pysähtynyt paineen takia, jos suolet olisi vain tungettu kirurgisesti paikoilleen. En ollut koskaan ajatellut, että lääketiede, joka kykeni vaivoin pitämään hänet hengissä syntymää seuranneen puolen vuoden mittaisen komplikaatioita täynnä olevan tehohoitojakson aikana, ei salli itselleen lupaa lopettaa, kun mitään ennustetta suuntaan tai toiseen ei ole olemassa.

Kolme kuukautta myöhemmin pieni tehohoitovauva taisteli yhä elämästään, mutta 64-vuotias isäni kuoli. Kuolema oli erityisen traaginen ja kaikkea muuta kuin kaunis. Samaan aikaan odotin itse oikeudenkäyntiä, sillä olin saanut työni kautta kimppuuni henkilön, joka kertoi haluavansa puukottaa minua vatsaan.

Tässä vain muutama esimerkki perheellemme sattuneista mahdottomalta tuntuvista asioista, jotka tapahtuivat kaiken lisäksi yhtä aikaa. Enempää en ala listaamaan. Saimme isäni kunnialla hautaan ja oikeus tuomitsi uhkailijani sekä käräjillä että hovissa. Siskonlapsikin on yhä elossa, edelleen ilman ennustetta, letkujen ja suomalaisen lääketieteen osaamisen varassa, mutta useimpina päivinä kuitenkin iloisena hymyillen.

Vastoinkäymiset eivät todellakaan ole jättäneet perhettäni rauhaan. Ja nyt olemme jälleen myrskynsilmässä, lamaantuneina tyrmistyksestä. En halua avata nykytilannetta enempää.

Ihmiset puhuvat mielellään hyvästä ja huonosta tuurista, niin kuin elämän merkitykselliset tapahtumat voisi niputtaa vain kahteen läjään. Todellisuudessa toivottujen ja ei-toivottujen tapahtumien väliin jää valtava neutraalien asioiden ja tapahtumien joukko, jolla on yhtä lailla suuri merkitys elämässämme.

Neutraalien siis sikäli, että näistä asioista on tullut meille niin tavanomaisia, ettemme osaa juurikaan kiinnittää niihin huomiota. Iloa ja surua ne voivat aiheuttaa huolimatta siitä, että korkeimmat huiput puuttuvat.

Kun tietää, että jossakin on ystävä, jolle voi soittaa koska tahansa. Että kotioven sulkeuduttua kukaan vieras tai ulkopuolinen ei pääse sisään.

Ihan vain se ettei satu, alkaa merkitä uskomattoman paljon, kun kiemurtelee peiton alla migreenituskissa tai istuu pyörtymäisillään lentokoneessa neljänkymmenen asteen kuumeessa. Kunnon yöunet saavat aivan uudenlaisen merkityksen, kun ne yhtäkkiä kadottaa tyystin ja valvoo esimerkiksi neljä yötä putkeen. Ja sekin, että puhelin pysyy mykkänä, eikä kukaan ilmoita, että lapseni on kuljetettu juuri ambulanssilla ensiapuun.

Eivätkö nämä kaikki ole muka merkityksellisiä asioita?

Paska palaa paremmin kiinni muistoihin. Se on kai luonnonlaki. On helpompi nähdä, mitä kaikkea kamalaa ja epämiellyttävää on tapahtunut, kuin miten monena päivänä sai olla tyytyväinen, huoleton ja tuntea jopa onnea - jos se onni ei siis ollut aivan satumaista.

Ehkä pitäisi lopettaa kokonaan puhe huonosta ja hyvästä onnesta. Asiat vain tapahtuvat, vyöryvät yli kuin valtameren aallot, mylläävät elämän kerta toisensa jälkeen viisveisaten todennäköisyyksistä ja ihmisten luokittelusta ja päivittelyistä. Jotkut jutut tuntuvat heti hyviltä, kuten vaikkapa lottovoitto. Toiset tapahtumat tuntuvat taas epäreiluilta, kohtuuttomilta ja täysin sietämättömiltä.

Mutta kaikki tämä on vain ensivaikutelmaa. Hyvä voi aiheuttaa pahaa, ja vastoinkäymiset tuoda onnenhetkiä. Eihän sitä koskaan tiedä. Kaikki mikä tapahtuu, on mahdollista.