sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Sota omaa kykenemättömyyttä vastaan



Minulla on pistooli vieressäni sohvalla. Täysi-ikäistynyt poikani räpläsi sitä innoissaan aiemmin tänään äitienpäivävisiitillään. Hänen mielestään olin salannut häneltä jotakin olennaista, kun en ollut muka kertonut, että minulla on ollut kuulapistooli hallussani ainakin vuoden päivät.

Pyssy jäi lojumaan sohvalle, siihen, mihin poikani kiinnostus sitä kohtaan tyssäsi. Istun samalla sohvalla läppäri sylissäni. Pistoolista ovat kaasu ja kuulat loppu, enkä jaksa nousta ylös, ruuvata kahvaa auki kuusiokulma-avaimella, työntää uutta patruunaa sisään, ruuvata kantaa takaisin kiinni ja räpeltää lipasta täyteen kuulia. Jos en olisi juuri maalannut olohuoneeni seiniä, ja paklannut kaikkia vanhoja ruuvinreikiä näkymättömiin, asentaisin seinään maalitaulusysteemin, johon kuula-aseeni kuulat uppoaisivat pumpulinpehmoisesti aiheuttamatta vahinkoa kotiympäristölleni tai itselleni.

Mikäs sen mukavampaa olisi, kuin ammuskella sohvalla maaten täysiosumia.

Juu - olen kyllä harkinnut myös tikkataulun asentamista, mutta harhaan lentävät tikat ne vasta vaarallisia ovatkin. Hankin kerran magneettitikkataulun, mutta se ei kyennyt täyttämään tehtäväänsä rentoutumistapana vaan sai minut ennemminkin raivoihini, kun tyhmät magneetit eivät pitäneet, ja tikat putoilivat taulusta sitä varmemmin, mitä useamman niistä sain kerralla napakymppiin.

Nappisuoritus, napakymppi, täysosuma.

Maailmassa on hyvin rajattu määrä suorituksia, joiden suhteen voisi rehellisesti sanoa saavuttaneensa yhtäkään näistä onnistumista kuvaavista ilmaisuista. Ei siksi, etteikö niiden saavuttaminen olisi mahdollista monessakin asiassa, vaan pikemmin kai siksi, että mitä paremmaksi ihminen jossakin tekemisessään muuttuu, sitä korkeammalle hän tyypillisesti hilaa omaa henkilökohtaista rimaansa täydelliseen onnistumiseen.

Minä tappelen työssäni joka päivä tekstin kanssa. Taistelen myös tiedon metsästämiseen liittyvien ongelmien kanssa, mutta hankaluudestaan ja aiheuttamastaan megalomaanisesta turhautumisesta huolimatta kyseinen taistelu on kuitenkin hyvin pientä verrattuna tekstin tuottamisen synnyttämään tuskaan.

Tekstin kanssa en voita koskaan. Minulla on aina käsissäni paremmat matskut, kuin mitä onnistun lopulta juttuuni kirjoittamaan. Ilmaisen asiat vaillinaisesti, enkä saa kätkettyä sanaväleihin haluamaani virettä. Tunne puuttuu - siis se oikea ja todellinen, se, jonka ilmaisemiseen minulla ei ole taitoa. Kärsin synnytystuskani ilman kivunlievitystä, mutta kerta toisensa jälkeen jotain jää tavoittamatta. En osaa, en pysty ja mikä pahinta - kipu ei kasvata pätkän vertaa - minä en opi ikinä.

Joka kerta lehtijutun kirjoitettuani olen yhtä pihalla siitä, minkä tasoista tavaralla sain ruudun täytettyäni. Kun sysään tekstin jonkun työkaverini luettavaksi, häpeän kykenemättömyyttäni. Tyypillisesti pidän tekstiä epäonnistuneena räpellyksenä, ja toivon kollegaltani edes jonkinlaista vinkkiä siihen, miten juttua olisi mahdollista parantaa.

Näin kävi myös kuluneella viikolla, kun jätin erään työkavereistani lukemaan sepustustani ja painelin itse repimään hiuksiani epätoivoissani ja täyttämään kahvikuppiani noin kymmenennen kerran sinä päivänä. Odotin jännittyneenä työkaverini tuomiota hipsiessäni loputtoman pitkältä tuntuvan ajan jälkeen takaisin. Joo, joo - ihan raakaversio, olin jo varautunut puolustautumaan. Mutta työpöydän ääressä istuikin ihminen, jonka ilme näytti kummallisen jähmettyneeltä. Hänen silmänsä punoittivat, ja hän nieleskeli anteeksipyytävän näköisenä todetessaan, ettei ollut päässyt puoltaväliä pidemmälle luku-urakassaan

Jätin hänet rauhaan, sillä minustakin olisi veemäistä, jos joku tuijottaisi reaktioitani silmä valppaana lukiessani hänen tekstiään. Tuo lehtijuttuni julkaistiin tänään äitienpäivänä. Se löytyy Turun Sanomien nettisivulta otsikolla: Äiti, joka tappoi isän.

Niinpä, rankka aihe. Rankka haastattelu Turun vankilassa, rankka kohtaaminen tämän elinkautista vankeusrangaistusta suorittavan naisen kanssa ja rankkaakin rankempi kirjoitusurakka. Miten pysyä objektiivisena, miten kuvata todellisuutta näkökulmasta, joka koskettaa lukemattomien naisten ja jopa 10 000 suomalaislapsen elämää joka päivä. Miten upottaa samaan juttuun karuista karuin totuus ja inhimillinen lämpö. Miten raivata tilaa äänelle, jolla ei niin monien mielestä ole enää oikeutta kuulua. Niille kaikille lukemattomien ihmisten äänille, joiden puolesta tämä yksi ääni puhuu. Pahasti mokanneiden ihmisten, joiden teot koskettavat niin monia.




Napakymppi. Kuulapistoolini oli typerä hankinta, sillä se ampuu kuulat niin vinoon, että maaliin on vaikea osua edes neljän metrin etäisyydeltä. Huolimatta ärsyttävästä viastaan, veikkaan, että onnistuisin saavuttamaan täysosuman sen kanssa varmemmin, kuin koskaan toimittajan urallani.

Joo, älkää muistuttako palkinnoista - yksikään sydämellään työhönsä antautuva ei tee sitä palkintojen takia. Kaikki kunnioitus journalistisen yhteisön minulle tänä keväänä myöntämille tunnustuksille, mutta tosiasia on, että todelliset palkinnot kerään kykenemällä edes joskus kohtaamaan lukijan tekstissäni lähellä sitä tasoa, johon työpöytäni kaaoksen keskellä käydyssä tuskaisessa taistelussani tähtäsin.

Sota omaa kykenemättömyyttä vastaan on rankin taistelu, johon olen koskaan joutunut. Eikä vähiten siksi, että olen vastuussa niin monista. Jos minä en osaa puhua heidän puolestaan, kuka sen taitaa paremmin. Vastuun sysääminen muiden niskaan on sama, kuin luovuttaisin.

Enkä luovuta, en varmasti.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti