Vaikeinta elämässä on joutua elämään itsensä kanssa. Joka päivä ja joka hetki ilman mahdollisuutta lomaan tai edes pienen pieneen taukoon. Erinomaisilla ihmisillä on varmasti helpompaa, mutta itse en meinaa tottua tähän mitenkään. Hämmästytän itseni yhä uudestaan ja uudestaan sillä, miten käsittämättömän epänormaaleihin ja urpoihin suorituksiin kykenen.
Erinomaiset ihmiset varmasti miettivät, että tajuavatko tyhmät olevansa tyhmiä. Voin vastata kaikkien mokailijoiden puolesta, että kyllä tajuavat ja jopa reaaliajassa siinä hölmöillessään.
Ongelmana kuitenkin on, että ihminen on juuri sitä, minkälaiseksi sattui syntymään. Juu, pieni mukautuminen ja hienosäätö ovat toki mahdollisia, kun oikein yrittään, mutta perusolemustaan ei pysty muuttamaan. Ei vaikka kuinka yrittäisi, tahtoisi ja uskoisi.
Jotkut sanovat sitä luonteeksi tai persoonallisuudeksi, minun mielestäni kyse on kuitenkin lähinnä luonnonvoimasta. Onnekkaimmat ovat saaneet kodikseen lempeän kesätuulen henkäyksen, laineen liplatuksen sileitä rantakiviä vasten tai kesävehreän metsän tuoksun. He ovat pidettyjä ja helppoja, kaikin puolin kaikkea mukavaa ja täydellistä. Toisilla on ympärillään kuumuutta hohkaava hiekkaerämää, kuivunut kivikkoinen joenpohja tai mitäänsanomaton sänkipelto. Niiden kanssa ei ole niin kivaa, mutta tasaista ja ennakoitavaa.
Minä sain pyörremyrskyn. Epävakaan, arvaamattoman ja voimakkaan. Sen kanssa joudun selviämään joka päivä. Mikään ei ole koskaan hallinnassa, ei minun, eikä muiden. Asiat vain tapahtuvat. Eikä minussa ole kuin kaksi vaihdetta, ON ja OFF.
Kun olin lapsi ja nuori, tiesin, ettei minusta odotettu oikein yhtään mitään. Minuun oli vaikea suhtautua, sillä samaan aikaan, kun vedin nelosia yksistä aineista, toisissa olin jatkuvasti kouluni paras. Kun kulkee toinen jalka kuraojassa ja toinen siististi kadulla, ei päädy mihinkään kastiin. Muistan kuinka eräs opettajani huusi minulle lukion käytävällä, että olen niin tyhmä ja huono, etten kuulu lainkaan lukion kaltaiseen sivistyneeseen paikkaan. Samaan aikaan toinen opettaja sanoi olevansa pettynyt minuun, koska kirjoitin vain 36 sivua ylioppilaskokeen reaalissa - hän kun oli odottanut vähintään 40 sivua, joka olisi taannut minulle ne puuttuvat neljä pistettä täydestä maksimista.
Sain koko nuoruuteni kuulla, ettei mikään oppilaitos tai työpaikka ottaisi minua sisään, koska olin niin vääränlainen. "Ei täällä maailmassa pärjää niin, että tekee vain sitä, mitä huvittaa, tulee ja menee miten sattuu, eikä keskity, jos ei satu kiinnostamaan."
Veikkaan, etteivät peruskoulun ja lukion tuolloiset opettajani tienneet ihmisrodusta nimeltä toimittajat. Heillä ei ollut hajuakaan ammateista, joissa saa tehdä mitä tykkää, innostua asioista ja unohtaa ne kiinnostuksen loppuessa, joissa kaikki ovat jatkuvasti myöhässä ja maailma venyy sekä paukkuu joka suuntaan. Eikä silloin 25 vuotta sitten kukaan ollut tietenkään edes kuullut kirjainyhdistelmästä nimeltä adhd.
Minä en ole koskaan voittanut mitään palkintoja. En ole koskaan edes osallistunut mihinkään kilpailuihin, koska minulla ei ole tapana voittaa mitään. Meille journalisteille ei ole kovin montaa alan kilpailua edes tarjolla, lehtijutusta riippuen 1-3 vuodessa. Tänä vuonna minun juttuni osallistui kaikkiin näihin kolmeen kilpailuun, ja tänään hain toisen kultapalkintoni tältä keväältä. Kolmas kisa on vielä ratkeamatta, ykkössijoja kahminut työni on siinäkin finaalisijoilla.
Tuntuu hämmentävältä, sillä minusta ei odotettu mitään. Minäkään en odottanut itseltäni juuri mitään, enkä varsinkaan palkintoja. Kun minua on nyt haastateltu lehtijuttuihin tai yleisön edessä, edes pokaali kädessä minusta ei ole tullut erinomaista. Olen sama urpo kuin aina, päässäni raksuu tyhjää ja suustani purskahtelee täydellisiä typeryyksiä. En osaa edes näytellä hyvää. Häpeän reaaliaikaisesti sitä, että joudun elämään itseni kanssa. Että kaikki muutkin pääsevät katselemaan vapaasti hienoiksi luokittelemiensa juttujeni taakse ja näkevät minut juuri sellaisena kuin olen: keisarina ilman vaatteita.
Kohtaloni on olla jatkuvasti kiusaantunut itseni seurasta. Mutta minkäs teet, tällaista on elämä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti