Olen kuulemma hylännyt facebookin, niin se vihjaili. "Rebekka, päivitit viimeksi kaksi viikkoa sitten." Oo, sori - on ollut kiireitä, senkin uuden ajan läheisriippuvainen ja silityksenkipeä tamagotchi!
Enää ei riitä, että huomioi perheensä, ystävät, sukulaiset, työkaverit, naapurit, lapsen tarhatädit ja opettajat, lähikaupan kassan ja tutun mummon bussipysäkillä. Puhelin piippaa taukoamatta ilmoituksia eri applikaatioilta. Pelit kutsuvat viihtymään, some kiljuu seuraa, mainoksia ja tarjouksia satelee joka suunnasta. Tuntuu kuin olisi kytkettynä tuhansin ohuin mutta vahvoin hämähäkinlangoin sinne, tänne ja miljoonaan muuhun suuntaan.
Informaatiota tunkee joka ruumiinaukosta ja ihohuokosesta sisään. Nälänhätää, terrorismia, poliittista kepulipeliä. Joka päivä haukutaan joku, ja tietenkin kalabaliikkiin on osallistuttava. Sanottava mielipiteensä Auerista, pakolaiskriisistä, Aarniosta, alkoholilaista, perussuomalaisista, Ylegatesta ja poliisista. On valittava puolensa ja yritettävä saavuttaa mielipiteelleen tai mielipiteettömyydelleen hyväksyntä, jotta seuraavana päivänä ei ole itse haukun kohteena ja pahimmassa tapauksessa otsikoissa. Sillä some-aika vie ihmiseltä elämänsaavutukset sekunneissa. Yksi ajattelematon kommentti riittää tuhoamaan kaiken.
Verenhimo kiihtyy teknisen kehityksen tarjoaman kiihtyvyyden rinnalla. Siinä missä ennen riitti julkinen teloitus silloin tällöin, somessa päitä putoaa läjäpäin joka päivä. Toinen käsi somessa ja toinen liven puolella ihminen on kuin se sadun kaveri, joka yritti suoriutua mahdottomuudesta kävelemällä puoliksi tiellä toinen jalka katuojassa. Kummassa tahansa hän olisi kompastunut, kaatuminen olisi tapahtunut molemmin puolin - eli naama kurassa ja otsa asvaltissa.
Ja kun reaalielämä on vuosi vuodelta yhä rankempaa, resurssit vähenevät, työt lisääntyvät, pitää joustaa ja sukkuloida, juosta kiihtyvällä tahdilla ympäri maailmaa, päteä ja menestyä, ansaita arvostus yhä uudestaan ja uudestaan, pelätä yyteitä, ja potkuja sovitella sanansa äärimmäisen tarkasti, pysyä kauniina, ehtiä urheilemaan, pystyä kasvattamaan lapsensa, elämään unelmia, huolehtia parisuhteesta ja kiskoa näissä kaikissa juoksuhaudoissa haavoittuneita lähimmäisiään takaisin jaloilleen - burnout on vain ajan kysymys. Joskus kahden loppuunpalamisen väliin mahtuu vain pari viikkoa.
Eipä siksi liene suurikaan ihme, että ihmiset oppivat sulkemaan silmänsä ja ottamaan kaiken mahdollisen levon irti pienistä vapaahetkistään työmatkoilla bussissa tai vartista supermarketin hyllyjen välissä ostoskori kädessään. Sulkeutumaan vaatimattomiin tilkkeisiin suoritusten välissä.
Tänään Kupittaan Citymarketissa näin, miten se toimii. Miten viidentoista minuutin aikana yksikään ihminen ei pysähtynyt pitkien hyllyrivistöjen välissä harhailevan viisi- tai kuusivuotiaan kohdalla ja kysynyt, että miksi tämä itkeskelee ilmeisen eksyneenä. Yritin kysyä lapselta tämän vanhemmista, mutta hän ei ymmärtänyt kieliäni. Eikä suostunut tuntemattoman mukaan, vaikka tarjosin kättäni. Kun lähdin etsimään marketin henkilökuntaa, lapsi katosi näkyvistäni. Hän ehti olla kadoksissa vanhemmiltaan lähes puolen tunnin ajan, ennen kuin perheenjäsenet onnistuvat jotenkin löytämään toisensa omin avuin, ilman kuulutuksia ja ilman kanssaihmisten apua.
Olen kohdannut kuluneen kahden viikon aikana uskomattoman monta ihmistä, jotka vaikuttavat nostaneen käsityksensä ihmisyydestä yli-inhimillisyyden tasolle.
Tällaista jälkeä tekee hengästyttävä vaatimustahti. Elämä, jonka arvoa mitataan onnistumisilla ja jossa inhimillisyys on pelkkä pölyyn hautautunut sivistysana kultakehykset ympärillään.
Elämä, jossa on oltava nopea tuomitsemaan, aina oikealla puolella ja riittävän armoton kaikille - myös itselle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti