Tarkoituksia

Minä se siinä. Vailla tarkoitusta ja merkitystä
Burmassa. Paikka on erään 500 vuotta sitten
eläneen kuninkaan muistoaukio. Kyseisen kuninkaan
elämän tarkoitus oli kymmenkunta vaimoa
ja reilut 300 jalkavaimoa.

"Sitä ei pelota mikään, se on syntynyt vailla elämäntuskaa kokonaan. Se sanoo: Öisin jumala puhuu, se sanoo aina vain huhuu.
Niin sen jumala puhuu."

- Iltatähti, Edu Kettunen


Olen tavannut hämmentävän suuren määrän ihmisiä, jotka ovat kertoneet uskovansa jonkinlaiseen ennalta määrättyyn tarkoitukseen. Tämä mystinen tarkoitus säätelee kummallisia asioita, kenellä mitäkin.

Sitä, että yöllä uneen ilmestyy hirviö, joka kertoo nimekseen Pöntsikkä, ja aamulla kun sitä herää, tietää, että Pöntsikkä on ihan ystävällinen rintasyöpä.

Sitä minne matkustetaan, jotta voidaan tavara tietty ihminen toisella puolella maailmaa juuri sinä kyseisenä hetkenä, kun molemmat seisovat samoilla katulaatoilla saman marketin edustalla jäätelöä rinnuksilleen tiputellen niin, että nauru kutoo yhteyden näiden kahden välille. Ja sitten tuo vieras sanoo juuri sen asian, joka sinun olisi pitänyt kaiken järjen mukaan kuulla jo ajat sitten laukatessasi kiskurihinnoin etsimässä ratkaisua ongelmaan, joka on repiä rikki perheesi.

Että kumppani kuolee kolarissa juuri samana päivänä, kun jossakin toisaalla tarkoitus kuljettaa sinut yhteen jonkun toisen kanssa.

Että et saa haluamaasi työpaikkaa, vaikka olet taatusti pätevin hakija, koska tarkoituksella on varallesi muita suunnitelmia paljon merkityksellisempien tehtävien parissa. Että päätät jäädä kotiin potemaan flunssaa juuri sinä päivänä, kun lapsesi satuttaa itsensä pahasti kotitalonne rappusissa ja makaisi tajuttomana tuntikausia kivilattialla, jos tarkoitus ei olisi junaillut sinua hänen suojelusenkelikseen kotiin juuri sinä päivänä.

Tai että seisot Berliinissä bussissa vain hetki terrori-iskun jälkeen ja näet, että vieressä hermostuneen näköisenä seisovat miehen pyörällisestä laukusta tunkee johtoja. Ja se olet juuri sinä, joka edes huomaat sen miehen ihmisvilinässä, hyppäät ulos seuraavalla pysäkillä ja kerrot lähistöllä seisovalle poliisille, että tuo bussi, josta näkyy yhä perävalot, kuljettaa mukanaan pommia.

Tarkoitus. Jumala. Kohtalo. Karma. What ever.

Itse en usko mihinkään noista, mutta kadehdin niitä, jotka uskovat. Katselen sivusta hiljaa ihaillen niitä onnekkaita olentoja, joilta löytyy kyky ohittaa oma roolinsa merkitysten luojana, kaikkea ohjailevan tarkoituksen kutojana. Uskon, että elämä saisi täysin toisenlaisen mielekkyyden, jos voisi luottaa siihen, että joku paljon itseä viisaampi ja suurempi pitelee lankoja käsissään, huolehtii.

Että hyvästä seuraa hyvää, ja paha joutuu kärsimään. Että minulla itselläni on oma ainutlaatuinen tarkoitukseni elämäni pituisella pyrähdykselläni tässä ajan mittaamattomuudessa.

Nuoria munkkikokelaita Myanmarissa
Kawthoungin kaupungissa sijaitsevassa
temppelissä maaliskuussa 2017.

Kävin pari päivää sitten Myanmarilaisessa eli Burmalaisessa temppelissä, jossa punakaapuiset, kaljuiksi ajellut pojat tankkasivat pyöreisiin burmalaisiin kirjaimiin piilotettua Buddhan oppia hiirenkorville kuluneista vihkoistaan. Pojat kulkivat paljain jaloin temppeliaukion lukemattomille buddhapatsaille pystytettyjen katosten varjoihin suojaan polttavalta auringolta.

Munkkikokelaita nauratti, kun meidän länsimaalainen turistiryhmämme sekoili viikonpäiväpatsaiden, rukouspatsaiden ja niiden edessä suoritettavien riittien kanssa. Kun löin puisella juntalla raskasta metallista toivomuskelloa kolme kertaa lähettääkseni toiveeni äänen mukana matkaan, pojat hymyilivät punaisen kaapunsa laskoksiin. Heistä taisi olla käsittämätöntä, ettei minulla ollut hajuakaan siitä kaikesta, mikä muodosti heidän elämänsä koko itsestään selvän tarkoituksen.

Buddhaa ja youtubea. 

Kun kadottaa uskonsa tarkoitukseen, saattaa käydä kuten minulle, että samalla hävittää myös uskonsa minkään merkitykseen. Että ryhtyy katsomaan kaukoputkella tai mikroskoopilla elämää, jota itse kuitenkin samaan aikaan elää. Ottaa liian laajoja tai liian yksityiskohtaisia tarkastelunäkökulmia.

Ehkä tämä on sitä kuuluisaa neljänkympinkriisiä. Vakavalaatuista otteen menettämistä. Sitä viimeisen tarttumista kestävän oljenkorren etsimistä, jottei liu’u liian etäälle palatakseen enää takaisin.

Burmalaisessa temppelissä vieraillessani mietin, miten helpottavaa voisikaan olla ryhtyä munkiksi. Luopua kaikesta materiaalista, jättää taistelu suklaapatukoita ja stressiä vastaan, ja tyytyä uskomaan, että tarpeeksi kun jankkaa ja tankkaa, tarkoitus laskeutuu taivaista, kietoo pehmeään syliinsä ja vapauttaa lopullisesti etsimisen kivuliaasta taakasta.

Millaista olisikaan olla vapaa, olla oikeasti täysin vapaa.

Ajattelemisen arvoinen ajatus.

Myanmar vapautui. Ainakin turismille.
Kansan vankeus sotilasjuntan otteessa jatkunee
vielä pitkään.