Kun äiti skootterin sai

Sain toissapäivänä alleni elämäni ensimmäisen mopon. Koska olen aikuinen, valitsin käyttööni sellaisen pikkunäppärän retromallin. Mopo sopii tyyliini, sillä teen kaiken muunkin elämässäni takaperin. Poikani onneksi etenee etuperin. Hän täytti viikko sitten 18 vuotta ja sai eilen ajokortin. Poika ajaa siis nyt autolla, ja äiti mopolla.

Vitsikästä.

Minä ja uusi skootteri.

Nämä viime päivät mopon omistajana ovat opettaneet minulle muutamiakin asioita elämästä. Esimerkiksi sen, että elämä skootterin kahvassa on jatkuvaa valtataistelua elintilasta kaupungin kaduilla. Autoilijat, nuo pirulaiset, vaanivat jokaista tilaisuutta saadakseen lyntätä littaan viattoman pikku päristelijän. Onneksi olen ehtinyt ajaa yli kaksikymmentä vuotta autoa, joten tiedän tarkalleen rattia kääntelevien metkut ja kykenen näin urheasti hallitsemaan letkoja takanani.

Tässä havaintojani.

1.
Mopoilu on helvetin kylmää kyytiä. Kun huristelee kymmenen kilsaa aamutuimaan, ihminen pysyy helposti syväjäässä kokonaisen työpäivän ajan. Toisaalta kylmä tunnetusti hidastaa mätänemisprosessia, mikä taas saattaa pitää mopoilevan ihmisen nuorena ja terävänä hyvinkin pitkään.

2.
Uuden ajoneuvon rekisteröinti Suomessa etenkin pääsiäisaikaan muistuttaa erehdyttävästi Nikolai Gogolin Nenä-novellin koomista kuvausta venäläisestä valtiokoneistosta. Sain skootterini suuressa pahvilaatikossa pitkäperjantaita edeltävänä torstaina. Luulin ajelevani vehkeellä pääsiäisenä, mikä oli todellakin puhdasta toiveunta. Oli katsokaas niin yllätyksellinen ja hirveä ruuhka katsastuskonttorissa, että jonotusnumerokone oli pantu kiinni, eikä yhtään uutta asiakasta mahtunut jonon lomasta väliin. Turha keikka siis, ja yhtä turha luulo, että mistään muustakaan konttorista olisi herunut aikaa.

Päätin kokeilla rekisteröintiä lauantaina uudestaan. Kokeiluksi jäi, sillä sain kuulla, että ajoneuvoja rekisteröidään Suomessa vain arkipäivinä. Selvä, eikun kilvetön skootteri pressun alle parkkiin ja peukut pystyyn, ettei kukaan keksi kohdistaa vakuuttamattomaan kulkuneuvooni ilkivaltaa pääsiäisen aikana.

Tiistaina järjestelin itseni uudestaan katsastuskonttoriin (joista sivumennen sanoen on jokaikinen sijoitettu maailman hankalimpiin paikkoihin julkisia kulkuneuvoja käyttävän ja esimerkiksi upouutta ajoneuvoaan rekisteröivän ja siksi yhä ajoneuvottoman näkökulmasta). No helvetti soikoon, jonotuslappukone oli jälleen kiinni ja kaikki ajat täynnä.

Meni hermot ja änkesin tiskille kaikesta huolimatta. Selitin, että olen jo toista kertaa kesken työpäivän kyseisessä katsastuskonttorissa TURHAAN ja oli muuten aika veemäistä varata aikaa rekisteröintiin, kun puhelinvastaaja-automaatti ei suostunut yhdistämään kyseisissä asioissa mihinkään, vaan käski tulla suoraan konttorille asiaa hoitamaan. Nainen tiskin takana tunsi kai sääliä nelikymppistä skootterikuskia kohtaan ja päätti ottaa jonon ohi. Mutta ei täällä Suomessa mopoja niin vain rekisteröidä.

Ensin oli muka väärät paperit, olisi pitänyt olla alkuperäiset. Kun selitin, että ne olivat ainoat mopotehtaalta paketin mukana tulleet kappaleet, tiskin takana alkoi voivottelun säestämä neuvottelu ja järjestelmien tonkiminen. Lopulta selvisi, että skootterini saataisiin kyllä rekisteriin, jos siihen saataisiin vain ensin liikennevakuutus voimaan. Katsastuskonttorien järjestelmien kautta se ei ollut mahdollista, joten minun täytyisi itse soittaa vakuutusyhtiööni ja järjestää asia. Ilmoitin hoitavani homman heti paikalla.

Mutta ei täällä Suomessa niin vain vakuutuksia hommata. Piti odottaa linjoilla ikuisuus ja kuunnella korvat verta vuotaen särisevää odottelumusiikkia. Katsastusvirkailija ehti juoda välissä kolmet kahvit ja huudella useamman kerran, että joko saadaan skootteri rekisteriin. Yli kymmenen minuutin odottelun jälkeen Ifista vihdoin vastattiin ja kärsimykseni palkkiona sain Suomen kalleimman mopovakuutuksen, vittu. Sen jälkeen oli lopulta myös tuliterä rekisterikilpi käsilaukussani ja saatoin jatkaa työpäivääni uutistoimituksessa.

3.
Mopoissa on vilkku, joka pitää joka kerta käytön jälkeen muistaa painaa pois päältä. En ymmärrä, miten tähänkään ei ole keksitty kehittyneempää ratkaisua. Ensimmäisen päivän ajoin jatkuvasti vilkku päällä, ja vasta toisena muistin laittaa sen edes silloin tällöin off-asentoon.

4.
Uuden moottoriajoneuvon käyttöönottoa haittaa pahasti sisäänajovaihe. Kolmenkymmenenviiden kilometrin tuntivauhdilla 300 kilsan matka on kidutusta.

5.
Autoilijat käyttäytyvät sitä kohteliaammin, mitä enemmän pukeutuu ikäisensä tavalla mopoillessa. Reisipituinen villakangastakki, nahkakäsilaukku ja Benettonin huivi luovat ilmeisesti pelotteen, että pinkein teinikiekurakuvioin koristellun kypärän alta saattaa kuoriutua esiin esimerkiksi kiukkuinen rikostoimittaja. Sellaisia ei hullukaan ei ryhdy linttaamaan, ellei sitten linttaa samantien kuoliaaksi.

6.
Pitkästä ajokokemuksesta on suuri hyöty liikenteessä, sillä mopoilijan on kyettävä hallitsemaan autoilijoita taatakseen oman turvallisuutensa. Jos esimerkiksi ryhmittyy risteyksessä reunaan, autot ajavat rinnalle viisveisaten mopoilijan mahdollisuudesta liikahtaa turvallisesti valojen vaihtuessa mihinkään suuntaan. Sama koskee ajotilanteita, liian kohtelias reunassa ajelu saa autoilijat ohittelemaan mopoilijan kylki kyynärpäätä hipoen. Eli rohkeasti vaan kaistan tukkeeksi 35 kilometrin maksimituntivauhdilla, ja röyhkeys palkitaan.

7.
Mopoilu jäättömään aikaa voittaa nopeudessaan moninkertaisesti julkisen liikenteen Turussa. Lisäksi mopolle löytyy lähes missä kohdassa keskustaa tahansa aina ilmainen parkkipaikka. Houkuttimena voin lisätä, että retromallinen skootteri ikääntyvän naisen kulkupelinä on tyylikäs. Odotan jo kesää, viimeisen muodin mukaista avokypärää (jonka aion ostaa salaa pojaltani) ja picnic-koria kuplivineen sekä kuoharilaseineen takaboksissa. Kaiken kruunaa toki tuulessa lepattava rennon kesäinen aikuisen naisen ajoasu ja tosi pitkä tuore patonki toisessa kainalossa.

Ah, niin ranskalaista!