Minä olen paossa. Työtä, siviiliä, itseäni. Kun pääsin perille tänne pakoon, katselin tyytyväisenä ympärilleni. Kostea, lämmin ilma hyväili talvenpolttamaa ihoani, muutaman kymmenen metrin päässä näkyi kaistale vihreää merta ja hotellin reunuksilla palmut nojailivat toisiinsa.
Käteeni ojennettiin jääkylmä drinkki jotakin vihreää ja raikasta. Kapeauumainen hotelliemäntä pyysi minua lukemaan läjän matkaseurueeseeni kuuluvien sukunimiä, sillä suomalaisuus taipuu parhaiten suomalaisen huulille.
Oi, loma. Ihanaa! Heittäydyin neljä metriä leveälle hotellivuoteelleni ja aloin räplätä nettiä auki. Vittu. Toinenkin vittu. Typerä wi-fi ei suostunut aukeamaan. Hyvin nopeasti havaitsin myös, että täällä paossa nettiin pääsee ylipäätään vain harvoista paikoista. Ja minä kun olin paennut nimenomaan kohteeseen, jossa tällaista ei voisi tapahtua!!!
Stressi. Se pentele oli matkustanut mukanani.
Me kaikki tiedämme mitä stressi tarkoittaa. Jokaisella on ollut stressiä joskus, toisinaan enemmän ja joskus taas vähemmän. Lähtökohtaisesti stressi on hyvä juttu. Oikeanlainen stressi auttaa parantamaan suoritusta, pysymään valppaana ja jopa elossa.
Käymme monesti seuraavanlaisia keskusteluja keskenämme… Mitä kuuluu? Vähän on stressiä. Joo, niin minullakin. Ja sitten vaihdamme puheenaihetta.
Stressi on helppo kuitata olankohautuksella, sillä se on normaali juttu. Niin normaali, että unohdamme helposti, että stressilläkin on sairastuttavia ja jopa kuolettavia tasoja. Vähän niin kuin kuumeella, 38 on ikävä mutta siedettävä, yli 42 huitelee lähellä menehtymistä.
Reaktioni nettiyhteyden puuttumiseen kertoo hyvin käsitystäni lomailusta: sama se vaikka maisemat ympärilläni olisivat miten eksoottiset tahansa – yhteys arkeen on säilyttävä. Jokaiseen some-kanavaan, sähköposteihin (myös työpostiin), reaaliaikaisiin uutisiin, nettikauppoihin, verkkopankkiin, lentoyhtiöön ja googleen, joka kertoo esimerkiksi sen, miksi iholleen kannattaa läästiä metrin kerros inkivääribalsamia.
Stressaannun välittömästi lisää, jos sormeni ei saa räplätä arkea. Miten helvetissä ihminen voi elää täysipainoista elämää, jos hänellä ei ole nettiyhteyttä! Miten ihmeessä minä pärjään ilman maailmaa ja maailma ilman minua!!
Makaan neljä metriä leveällä vuoteellani ja tuijotan ikkunasta taivasta halkovia neljän kilometrin pituisia salamoita. Taivaskin vaikuttaa hieman stressaantuneelta.
Eilen ostin sellaisen otsaan liimattavan kuumemittaritarran, josta kirjoitinkin tähän blogiin jo aiemmin. Yritän ottaa varovaisia askeleita hyödyttömyyteen. Ne ovat vaikeita askeleita, mutta lääkärin mukaan fysiikkani ei kestä, jos meinaan jatkaa entiseen tapaani eteenpäin syöksymistä.
Oletko onnellinen, hän kysyi. Vastasin, että toisinaan tunnen minuutin tai pari onnea. Hän kurtisti kulmiaan ja kysyi, että koenko elämäni pelkkänä suorituksesta toiseen juoksemisena. Nyökkäsin, sellaistahan tämä on meillä kaikilla. Entä tulevaisuus? – No juoksen, kunnes kuolen.
Elämän ei tarvitse olla sellaista. Niin hän sanoi. Minä itkin vasta kotona. Helpotuksesta.
Äsken avasin verhot. Nyt katson, kuinka yö leikkii päivänkirkkautta tropiikin yllä. Täällä paossa myrskyn alla on parhaillaan käynnissä onnenminuutti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti